Kuka tietää parhaiten.

Yritän kirjoittaa kunnioituksesta. Sanat eivät halua muodostua, lauseet rakentua, mutta taka-ajatuksena tässä on se kunnioitus. Jokaisen ihmisen kunnioitus valinnoistaan ja päätöksistään huolimatta. Olen joutunut kuluneella viikolla miettimään kunnioitusta sekä ammattitovereiden että ammattilaisen ja potilaan kesken. Kuinka me hoitohenkilökunta emme voi, pysty, saa asettaa itseämme potilaan yläpuolelle. Emme saa, vaikka kuinka tuntuisi, että tiedämme paremmin.

Olin itse asiassa jopa vähän hämmentynyt, kun kuulin valitusta siitä, miten potilaat eivät kuuntele meidän ammattilaisten mielipiteitä. Olin hämmentynyt, koska minulle ei tullut pieneen mieleenkään ajatella noin. Pelkään, että alentuvasti ajattelevan puheesta ja olemuksesta paistaa alentuneisuus läpi, vaikka puhe olisi kuinka ystävällistä. Uskon, että näin on. Yritän taistella tätä ajattelutapaa vastaan. Moneen kertaan olen huomannut, että pelkkää tekstiä lukiessa ei voi tietää, mitä on tapahtunut. Tekstistä ei selviä se, miltä ihmisestä tuntuu tai se, mikä tunteen taustalla on. Arvostella voi pelkän tekstin perusteella, mutta useimmiten joutuu perumaan arvostelevat puheensa ja menemään itseensä. Keitä me olemme arvioimaan toisen ihmisen kykyä arvioida omia voimiaan - suuntaan tai toiseen.

Sain vahvistusta ajatuksilleni tänään, kun puhuin yhden asiakkaan kanssa. Negatiivisenkin kokemuksen jälkeen se, että saa asioida saman kätilön kanssa ja se, että valintoja ja päätöksiä kunnioitetaan voi muuttaa mielialan positiiviseksi ja rennoksi. 

Olen varmasti naiivi, uskon ihmisistä parasta, haluan uskoa parasta ja hyvää. Luulen, että se sulkee minulta joitain uravaihtoehtoja pois, mutta avaa toisia väyliä. Ajatus ei juokse, sanat eivät tule. Lopetan siis ja palaan asiaan.

Jyrki Sukula

Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula. Katsomme miehen kanssa paljon kokkiohjelmia. Keittiöohjelmat kulkevat siinä sivussa, jotain näissä ohjelmissa on erityistä. Tänään katsoimme iltapalalla Jyrki Sukulaa ja siinä katsoessani minulle valkeni monenlaisia asioita. Yhtäkkiä, salamana taivaalta löysin yhtäläisyyksiä, joita en ollut osannut ajatellakaan.

Tulin kaapista facebookissa blogin suhteen ja sain kommentointia, jota arvostin. Kommentit pistivät lopulta miettimään ja löysinkin ehkä itseäni sieltä kommentointien ja vastakommentointien seasta. Tämä siis johdantona siihen, että nämä asiat ovat kovasti olleet mielessä tässä viime päivinä ja siksi ehkä aukenivat minulle yhtäkkiä ja yllättäen.

Sukula on ohjelmassaan ravintoloissa, joissa asiat tehdään tietyllä tavalla, poikkeuksetta yleensä huonommin kuin ne voitaisiin tehdä. Nuoret kokit menevät töihin ravintoloihin, joissa on "aina toimittu näin" tai joissa omistaja, toinen kokki, kuka tahansa "vaatii" tietynlaista toimintaa. Nuori kokki tyytyy kohtaloonsa, unohtaa hienot ajatuksensa ja alkaa töihin. Ei tarvitse pitkään tehdä masentavalla tavalla ja omien standardien ulkopuolella töitä, kun siihen turtuu. Ei enää edes pyri parempaan. Sama toistuu mielestäni kätilön työssä. Monilla nuorilla kätilöillä on hienoja ideologioita ja ajatuksia, mutta jo harjoitteluaikoina toiset kätilöopiskelijat lannistuvat vanhempien kätilöiden työtapojen alle. Kätilötyön opettajat yrittävät sanoa, että harjoittelussa kannattaa toimia ohjaajan tavalla ja valmistuttuaan ja työelämässä sitten etsiä omia toimintatapojaan, mutta jos opiskelijalle osuu oikein kärkäs ohjaaja harjoitteluun ja jos opiskelija on yhtään hiljaisempi tai herkempikin, vanhemman kätilön kommentit voivat muuttaa ideologian massatyöksi.

Sen sijaan, että ohjaavan kätilön sanoista ja tekemisistä pitäisi lannistua, niistä pitäisi poimia ne itselle oikeat tavat, prosessoida ja miettiä, kunnes löytää itselleen toimivimmat ja oikeimmat. Työelämässä lannistunut vastavalmistunut kätilö ajautuu helposti nurkkaan, mistä toimii ainoastaan muiden "hyväksymällä" tavalla. Aletaan toimia yhteisön yleisesti hyväksymien toimintamallien mukaisesti eikä uskalleta poiketa totutuista tavoista ja muiden hyväksymistä ja suosimista malleista enää ollenkaan. Karaistua tässä pitäisi, mutta onko reilua, että ennen kuin voit olla hyvä kätilö, sinun pitää olla karaistunut kaikkeen paskaan, mitä suuntaasi syydetään?

Kenen kunnioituksen ansaitsee alistumalla, tekemällä aina vastoin omaa järkeään ja omia ideologioitaan. Jos omaa ajatusmallia on mahdollista toteuttaa, miksi ei toteuttaisi! Miksi et sanoisi, että "minun mielestäni tässä voitaisiin toimia näinkin". Tai kysyisi perusteluita toisen toimintamallille - ja sitten esittäisi omia perusteluitasi perään. Tieto lisää mahdollisuuksia vaikuttamiseen ja omien hyvien toimintatapojen löytämiseen. Yhden hyvä tapa ei ole kaikkien hyvä tapa.

Sain viitosen viimeisestä "järkevästä" tentistä. Jotenkin se luo uskoa ja järjestystä ja antaa kuitenkin myös toivoa siitä tulevaisuudesta, missä minulla olisi oma tapani toimia, minun tapaani kunnioitettaisiin ja olisin oikeasti ansainnut sen kunnioituksen. Olen sitten missä työssä tahansa.

Toinen Sukulan ohjelmasta muistiin jäänyt asia on se, että koskaan ikinä älkää tytötelkö tai pojatelko muita. Mikään ei ole niin loukkaavan kuuloista kuin jatkuvasti puhutella alaisia "tytöiksi" tai "poitsuiksi". Mental nte to self. Jos joskus sinulla on opiskelija ohjauksessasi, muista hänen nimensä!

Numero kaksi; pohdintaa turvallisuuden tunteesta.

Kuopuksen synnytys oli aika paljon erilainen kuin esikoisen. Olin ensinnäkin paremmin valmistautunut.

Synnytyslaulukurssi oli aika iso elämys, kokemus, tajunnanavaaja. Tajusin yhtäkkiä, että sen sijaan että inhoaisin kosketusta, kosketus onkin mukava asia. Esikoisen synnytyksen aikana miehen kosketus oli lähinnä kauhistuttava, mutta oliko kyse sittenkin siitä, että mies kosketti väärällä tavalla! Yhtäkkiä kuitenkin toisen kädet omalla selällä tuntuivat hyvältä, paino, lämpö ja tunne. Hengittäminen yhdessä toisen kanssa, laulaminenkin. Synnytyslaulu on jotain muuta kuin pelkkää laulua, se on täysvaltainen tunnetila.

Synnytyslaulukurssin lisäksi kävin mammajoogassa Manipurassa. Jooga sinällään oli jo tuttu ja mammajooga tuntui ehkä vähän lepsulta, olisin toivonut ehkä jotain muuta, enemmän kuin hengitystä. Kuitenkin synnyttäessä käytin hyväksi mammajoogan oppeja, hengittelyä, asentoja. Edelleenkin toivoisin, että olemassa olisi toisenlainen jooga tuon synnytysvalmennusjoogan lisäksi. Mutta kuitenkin.

Anu Lampinen Heketistä kävi puhumassa meille syntymän hoitotyön tunnilla työstään; akupunktiosta ja vyöhyketerapiasta. Hän näytti meille myös gua sha-kampoja, ostinkin oman, mutten koskaan saanut sitä itselleni asti. Gua sha ei ehkä kuitenkaan ollut minulle se juttu, en usko että kivun aiheuttaminen vähentää kipua. En ole suostunut myöskään aqua-rakkuloihin kummassakaan synnytyksessä, samasta syystä. Otin kuitenkin kaikki vyöhyketerapiavinkit talteen, paperit ovat tuolla hyllyssä edelleen. "Täysiaikaisuuden" nurkilla aloimme päivittäisen rentoutushieronnan, mies hieroi jalkoja öljyllä ja paineli eri pisteet läpi. Säärissä oli kolikon kokoiset mustelmat, mutta kipu tuntui vain hyvältä. Join lisäksi runsaasti vadelmanlehtiteetä, kyykin ja pompin pallolla. Valmistauduin fyysisesti henkisen puolen lisäksi.

Päätimme aika viime tipassa, että menemme toisenkin lapsemme kanssa Haikaranpesään synnyttämään. Ajatuksena oli, että kokeilisimme allasta, olisin halunnut synnyttää veteen. Harmittaa edelleen, että synnytyksen huumassa kieltäydyin kätilön tarjouksesta laittaa vesi valumaan. Olenkin varannut vesisynnytysmahdollisuuden sen mahdollisen (ja erittäin epätodennäköisen) kolmannen lapsen kohdalle. Ja mistä vetoa, että vesisynnytyksen jälkeen keksisin jonkun uuden tavan, miten haluaisin synnyttää. ;)

Päivää ennen laskettua aikaa minua supisteli jonkin aikaa illalla. Supistelua oli ollut silloin tällöin, pientä nippailua ja vähän kovempiakin yksittäisiä supistuksia. Illalla supisti hetken aikaa, se kuitenkin lakkasi ja menimme nukkumaan. Aamulla esikoisella oli tanssitunti, heräilimme ajoissa sitä varten ja havahduin tajuamaan, että supistaa. Harvakseltaan, yli puolen tunnin välein, mutta kunnolla. Kipeästi, eri tavalla kuin aikaisemmin. Sanoin miehelle, että tämä taitaa nyt olla tässä, se on menoa. Laitoimme viestin äidilleni, että esikoinen tarvitsisi todennäköisesti hoitopaikan ja äiti toivoi, että miehensä ehtisi kokouksesta hakemaan esikoista.

Mies lähti esikoisen kanssa tanssiin, jäin itse touhuilemaan kotiin. Supistukset tihenivät, aivan yhtäkkiä epäsäännöllisistä ja harvakseltaan tulevista noin 4 minuutin välein tuleviksi. Otin äänen käyttöön oikeastaan heti, siitä tuntui olevan apua. Äitini soitti, kysyi mikä tilanne oikein on, kun oli vain saanut viestin. Hän kuuli, että nyt jotain on tapahtumassa, käski minun soittaa sairaalaan. Hän oli myös soittanut miehelleni, että tämä tulisi kotiin ja omalle miehelleen, että tämä lähtisi tulemaan meille nyt, heti.

Soitin itse sairaalaan. Olin kipeä, minulla oli käsittämättömän kuuma. Riisuin vaatteet, minulla oli paha olo. Lopulta en kuitenkaan oksentanut, niin kuin en esikoisenkaan synnytyksessä. Suihkutin alavatsaa tulikuumalla vedellä, supistusten välissä soitin puheluita ja keräsin tavaroita kasaan ympäri asuntoa. Sairaalassa vastasikin yllättäen tuttu kätilö. Hän kysyi, onko tuttuus ongelma, olisinko mieluummin halunnut toisen kätilön. Alunperin olin ajatellut, etten missään nimessä haluaisi ketään tuttua hoitamaan synnytystäni. Yhtäkkiä puhelimessa, synnytyksen ollessa käynnissä, tuntuikin ihan hyvältä ajatukselta, että vastassa olisi tuttu ihminen! Sovimme, että tulemme kunhan pääsemme. Tai jotain, en tarkkaan enää muista - ja tuossa vaiheessa minulla oli taas kiire suihkun luokse. Tein itselleni sisätutkimuksen ja pelästyin. Kohdunsuu oli todella auki, noin 6-7 cm. Säikähdin ja kivut moninkertaistuivat. Onneksi mies tuli esikoisen kanssa juuri tässä kohdassa kotiin, laittoi asioita järjestykseen. Heti perään tuli myös äidin mies, jolle totesin heti että joutuu viemään meidät sairaalaan, ei olisi enää aikaa jäädä odottamaan taksia. Hän vei esikoisen autolle ja sillä aikaa minä puin päälle, kiskoin mekon niskaan ja sukat jalkaan. Tai siis mies kiskoi sukat jalkaani, kengännauhoja en uskaltanut edes ajatella, joten laitoin Prisman crocs-kopiot. :D

Automatka oli hurja. Esikoinen istui miehen kanssa takapenkillä, oli tavallaan kauhuissaan tilanteesta. Minä lauloin supistuksia pois, muista ikuisesti Ilmalan sillan, jonka siltapalkkien ylitykset tuntuivat aivan järkyttävän pahalta tärinöineen. Lauantai-aamupäivän liikenne oli onneksi todella pientä ja olimme alle kymmenessä minuutissa sairaalalla. Sanoimme esikoiselle heipat, vakuuttelin että kaikki on hyvin ja että pian hän pääsisi katsomaan pikkuveljeä. En taaskaan muista matkasta ulko-ovelta osastolle oikeastaan mitään, hämärästi hissin oven, en muuta.

Osastolla Anni oli vastassa. Rauhallisena ja jämäkkänä, minua supisti ja Anni ei painostanut eikä pakottanut mihinkään suuntaan vaan tarjosi siinäkin hetkessä apua ja tukea. Pääsimme suoraan synnytyssaliin, kävin matalalle sängylle kontilleni ja tehtiin sisätutkimus. Ktg-lätkiä yritettiin laittaa, mutta langattomat lätkät eivät toimineet. Sähläystä, jota en oikeastaan edes huomannut. Minua pyydettiin siirtymään sängylle ja siinä olin alkuun kontillani päätyä vasten. Samalla yritettiin saada käyrää esille, oikeastaan onnistumatta.

Yhtäkkiä minulla oli kamala jano, irrationaalinen jano. Pyysin miestä tuomaan vettä, Anni sanoi, että laseja ei ole huoneessa ja pyysin, että mies menisi sitten keittiöstä (käytävältä) hakemaan vettä. Anni totesi miehelle, että nyt ei ehkä ollut paras hetki - ja voi miten ärsyttävää se minun mielestäni silloin olikaan! Muistan kuitenkin kuinka ihanilta Annin kylmät kädet tuntuivat ärtyneellä, kipeällä iholla. Kiitin siitä ja Anni piti käsiään siinä pidempään. Sitten kylmä hiki nousi pintaan, adrenaliinihumahdus hyökyi vartalooni, ponnistuttaa. Ei, en halua, en pysty tähän, lähden kotiin! Ei, ei, ei! Yritän ensin ponnistaa polvillani, mutta asento tuntuu huonolta, pahalta, ahdistavalta. Anni ehdottaa, että siirtyisin kyljelleni ja teen niin mielelläni. Kipu on uskomaton, poltto - nimityksen ymmärtää vasta, kun on sen kokenut. Huudan, muistan kuinka huudan. Synnytyslaulu on muuttunut ponnistushuudoksi. Onneksi kukaan ei käske olla hiljaa. Pahimman poltteen päätteeksi pää syntyy, ja vartalo oikeastaan heti siihen perään. Mikä helpotus, huokaan ja muistaakseni sanon ääneenkin, HUHHUH. Hän on täällä, pieni poikamme on maailmassa.

Luonnonmukainen, fysiologinen synnytys. Ktg-käyrää ei ole minuuttiakaan, sairaalassa ehdimme olla noin 20 minuuttia. Synnytystä oli kestänyt ensimmäisestä säännöllisesti supistuksesta alle 2 tuntia. Uskomaton kokemus, voi kun jokainen saisi kokea tuon kaiken, mahtavan, voimaannuttavan ja voimallisen! Olla nainen, todella.

Mutta se turvallisuuden tunne. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin että kätilönä tulisi olemaan minulle tuttu ihminen, tuttu kätilö, tuttu. Joku, jonka olin tavannut ennenkin, johon pystyin luottamaan ihan eri tavalla. Meidän mallimme on mielestäni väärä. Jokaisella pitäisi olla oikeus vaikuttaa synnytystään hoitavaan kätilöön! Jokaisen pitäisi saada tavata kätilö etukäteen. Ei luulisi olevan ihan mahdotonta, luulisin jotenkin, että muualla toimivat mallit voitaisiin ottaa käyttöön täälläkin.

Omista synnytyksistä voi ammentaa voimaa, varmuutta ja tiedonhalua. Mitä enemmän asioita mietin, sitä enemmän haluan tietää. Oliko säännöllisestä vyöhyketerapiasta apua synnytyksen nopeuteen? Olisiko synnytys kestänyt pidempään, olisiko se käynnistynyt myöhemmin, olisiko kaikki mennyt yhtä hyvin? Olisinko pystynyt lääkkeettömään synnytykseen, jos synnytys olisi kestänyt paljon pidempään? Toisaalta, olisiko synnytyskipu ollut yhtä kova jos synnytys ei olisi edistynyt yhtä vauhdikkaasti.

En voi käyttää omia synnytyksiäni sinällään työvälineenä, mutta ne herättävät mielenkiintoni, nostattavat ajatuksia ja kysymyksiä. Voinko tarjota jollekin muulle saman kuin oma kätilöni tarjosi minulle? Empaattisen läsnäolon ja kyvyn toimia parhaansa mukaan. Vastaus on että voin. Olen tehnytkin niin, tosin opiskelijana. Parantamisen varaa on toki aina, valmiuteen on pitkä aika. Kokemusvuosia kaivataan niin monia lisää. En tiedä, uskon kuitenkin olevani oikealla tiellä.

Matkaa teen.

Opintojen alussa tuntui, että kätilöys on pitkän matkan päässä. Jokainen sairaanhoitaja-tutkinnon opintoihin liittyvä jakso, teoria tai harjoittelu tuntui vähän turhalta. Minustahan tulee kätilö. Alkuhuuma onneksi helpotti ja sain kiinni rauhallisesta opiskelusta, yritin löytää kaikista opinnoista jotain mielenkiintoista ja useimmiten onnistuinkin. Kaikki harjoittelut, joissa olen ollut ovat olleet mielenkiintoisia ja tärkeitä. Voisin olla töissä ihan millä tahansa osastolla niistä kaikista, joissa olen ollut harjoittelussa.

Ensimmäinen varsinainen kätilötyön harjoittelu oli naistentautien harjoittelu, minkä suoritin Naistenklinikan päivystyksessä. Työ oli mielenkiintoista, vaikka meille alkulopinnoissa oleville ei kuulunutkaan raskaana olevien hoito raskausviikon 12 jälkeen, oli osastolla kuitenkin lähes jatkuvasti myös pian synnyttäviä äitejä, joilta otettiin ktg-käyrää ja tehtiin ulkotutkimuksia. Käyrät näkyivät kansliaan ja niitä seuraamalla oppi jotain. Se oli alku. Sain myös tehdä elämäni ensimmäisen ulkotutkimuksen tuon harjoittelun aikana - ja vielä perätilamasulle! Sehän vasta olikin jännittävää. Kädentaidot, niin tärkeät ja niin turhat.

Naistenklinikan päivystyksessä oli raskaana olevien lisäksi asiakkaina gynekologisia syöpäpotilaita, vuotohäiriöisiä, kummallisista alavatsakivuista kärsiviä, you name it. Alkuraskauden keskenmenot kuuluivat myös työhön. Kuinka monta keskenmenoa ehdinkään nähdä, kuinka monen perheen kanssa jutella. Tuntuu, että asiat joita perheille sanottiin ovat merkityksettömiä. Käytännön asioita, vuodon kestoon, kipuun, sairaslomaan liittyviä asioita. Kun perheelle ainoa merkityksellinen asia on se, että toivottu pieni lapsi ei koskaan tule syntymään. Mitä sanoa, mitä tehdä. En vieläkään tiedä. Oppiikohan siihen koskaan? Olen pahoillani. Riittämätöntä.

Syöpäpotilaat avasivat silmäni. Nuoria, vanhoja, kaikkea siltä väliltä. Alkuvaiheessa olevia, loppuvaiheessa olevia, kuolevia. Kuinka monena iltana itkin kotona sängyssä, kuinka pahalta tuntui nähdä se toinen ääripää tästä kätilön ihmeellisestä ammatista. Ja kuinka palkitsevalta tuntui kohdata ihminen, ei syöpää. Olla läsnä, lohduttaa, tarjota tukea ja apua - vaikka mikään, mitä tein ei voinut poistaa sitä tosiasiaa, että kohtaamillani ihmisillä oli parantumaton sairaus. Muistan elävästi heidän kasvonsa, en tietenkään kaikkien, mutta monen kuitenkin. Joillain oli mukana äiti, toisilla täti, joillain puoliso ja sitten olivat he, jotka tulivat yksin. He kaikki opettivat minulle jotain sellaista, mitä ei voi oppia muualla kuin syöpäpotilaiden kanssa. Läsnäolon hiljaisuutta, lämpöä, empatiaa. Joskus ei voi tehdä muuta kuin olla. Pitää kädestä kiinni, kun lääkäri tekee kivuliasta toimenpidettä, sanoa lohduttavia sanoja. Muistuttaa hengittämään kivun keskelläkin. Ja olla siinä, paikalla, läsnä.

Kun me puhumme kätilöstä, tarkoitamme yleensä sitä kätilöä, joka on töissä synnytyssairaalassa, synnytysosastolla ja joka hoitaa työkseen synnytyksiä. Unohdamme ne kaikki muut kätilöt. Lapsivuodeosaston kätilöt, äitiyspoliklinikan kätilöt, naistentautien poliklinikan kätilöt, antenataaliosaston kätilöt, naistentautien osaston kätilöt, syöpätautiosaston kätilöt, lapsettomuuspuolen kätilöt, ultraavat kätilöt. Kätilö on seksuaali- ja lisääntymisterveyden ammattilainen, työtä voi tehdä melkein missä tahansa. Tyttöjen talolla, poikien talolla, neuvolassa, hyväntekeväisyysjärjestössä. Kriisialueella. Jokaiselle löytyy jotakin, kaikille se oma juttu. Jokainen meistä on tärkeä ja omalla tavallaan tekee sitä työtä, jonka parhaiten osaa.

Uskon ammattitaitoon, uskon rautaiseen kokemukseen. Kärsin, kun kätilön ammattitaitoa esimerkiksi ultraajana haukutaan, vaikkei tiedetä asiasta mitään. Olen opetellut pitämään asioita sisälläni, olemaan sanomatta ääneen niitä asioita, jotka eniten harmittavat. Varmasti vaikeimpia asioita kätilön ammatissa on se, että syntymän lisäksi aina painitaan myös kuoleman kanssa. Kuolema on se viimeinen vastapeluri, jonka kanssa jokainen sota käydään. Kuolema.

Break the silence

Katsoin tämän videon jokunen päivä sitten. Kuopus istui sohvalla vieressä ja jammaili, musiikki oli ilmeisen tarttuvaa. Video kuitenkin järkytti minua valtavasti. Tämä on sellainen asia, jota en haluaisi oppia. Näihin asioihin en haluaisi ammatillisesti kasvaa. Onko pakko? On aivan käsittämätöntä, miten synnyttävää naista voidaan kohdella. Aina, kun minulle kerrotaan kauhutarinoita kätilöistä ja synnytyslääkäreistä, ensireaktioni on epäusko. Olen naiivi, tiedän sen. En usko, että tulen koskaan muuttumaan. Ymmärrän, että maailmassa on vaikka minkälaista käytöstä, asioita tapahtuu, mutta minä haluan viimeiseen asti uskoa, että ihmisiä ei kohdella tarkoituksenmukaisesti ja järjestelmällisesti huonosti.

Miten tällaiseen voi puuttua. Miten kollegalle sanoa, että koen hänen käytöksensä epäasianmukaiseksi? Kuinka puuttua näkymättömään ja hiljaiseen hallintaan? Onko paras keino tuoda näitä asioita ilmoille julkisesti ja siten edistää tietoa ja ihmisten omaa halua toimia. Vastuu painaa raskaasti, koska epäkohtiin pitäisi ehdottomasti puuttua! Miten puuttua, miten edistää, miten toimia.

Tässä linkki videoon.
Break the silence-videoon

Viime aikoina on myös julkaistu blogi Oikeus sanoa ei, jonka tarkoituksena on julkaista erilaisia tarinoita, synnyttäjien, kätilöiden, lääkäreiden, puolisoiden, tukihenkilöiden kokemuksia ja selviytymistarinoita erilaisista loukkaavista obstetrisista tilanteista. Kannattaa käydä lukemassa näitä tarinoita. Toisaalta näitä lukiessa täytyy yrittää muistaa, että kaikki eivät ole sellaisia kuin näissä tarinoissa kuvataan. On hyviä ja ihania kätilöitä, lääkäreitä, ihan keitä vaan. Kaikki eivät ole samanlaisia ja tällainen ei todellakaan ole suurimman osan mielestä oikeutettua ja hyväksyttyä käytöstä!

Suurimpana ongelmana on varmaan se, että näistä ei puhuta. Kukaan asianomaisia lukuunottamatta ei tiedä, mitä on tapahtunut. Ja halu uskoa toisesta hyvää on voimakas! Monesti tapahtuu ihan puhtaita väärinymmärryksiäkin, mutta on myös sitä todellista väkivaltaa - verbaalista, fyysistä, psyykkistä. Näitä tilanteita on välillä hankala erottaa toisistaan. Miten vaikea aihe. Taidan nyt mennä lukemaan tarinoita ja katsoa, saisinko ajatuksia. Ja jos tuntuu liian pahalta niin siirryn Ina Mayn ihanan rentoon ja levolliseen maailmaan, jossa kaikki järjestyy vaikkei järjestyisikään. Siinäpä ohjenuoraa.

Esikoisen syntymä

Minulla on kaksi synnytyskokemusta. Niiden voimalla voin tehdä tiettyjä päätelmiä ja tiettyjä oletuksia, vaikkakaan en tietenkään voi omien kokemuksieni pohjalta tehdä mitään yleistyksiä. Synnytykseni ovat olleet melko erilaisia. Ensimmäisen lapseni synnyttyä olin varma, etten enää koskaan synnyttäisi (ja käsi ylös kaikki te, jotka olette sanoneet samoin!), toisen lapsen jälkeen olin muutaman tunnin kuluttua valmis tulemaan uudestaan. Mikä tekee kokemuksista niin erilaiset, millä on suurin vaikutus?

Esikoisen raskausaikana päätimme mennä Haikaranpesään, kävimme Haikaranpesän silloin tarjoamat synnytysvalmennukset, jotka riipaisivat vähän pintaa. Olisin halunnut synnytyslaulukurssille jo silloin, mutta en päässyt jonkun muun menon takia ja mieskään ei päässyt keskusteluiltaan. Siinä sitten olikin meidän valmistautumisemme. En osannut etsiä tietoa, en tiennyt mistä katsoa ja etsiä. Internet oli koko ajan käytössä, aktiivisestikin, mutta en osannut käyttää sitä vielä silloin mihinkään "järkevään". Olin 22-vuotias, itse koin itseni silloin aika nuoreksi tulevaksi äidiksi.

Olin loppuvaiheessa raskautta raihnainen, liitoskivut olivat hillittömät ja kävelylenkeillä saatoin joutua kymmenen metrin välein asettamaan lonkkaa parempaan asentoon, kun kipu oli lamaannuttava. Muistan kyllä valittaneeni, että vauva ei koskaan synny. :D Ensimmäisen supistuksen tunsin 37+0 jälkeisenä yönä, muistan elävästi kuinka ajattelin, että nyt vauva on valmis syntymään ja heräsinkin sitten yöllä supistuksiin. Niitä tuli noin 10-14 minuutin välein viiden tunnin ajan, sitten ne lopahtivat. Kuitenkin niin kipeitä, etten osannut nukkua. Sen jälkeen olin tietenkin valmis lähtemään ihan milloin vain. ;) Supistuksia vaan ei kuulunut. Ei yhden ainoaa.

Menimme illalla 13.6. nukkumaan tavalliseen tapaan, ajattelimme seuraavaa päivää, joka oli laskettu aika. Heräsin muutaman tunnin kuluttua supistuksiin. Miehen epämääräisten muistiinpanojen mukaan supistuksia on tullut silloin säännöllisesti 10 minuutin välein. Makailin sängyssä, yritin rentoutua. Supistuksia kesti seuraavaan päivään, noin kello yhteentoista, jolloin ne rauhoittuivat ja sain nukahdettua sohvalla. 14.6. kello 18 aikoihin supistukset alkoivat uudelleen. Ne tulivat noin 8 minuutin välein, olivat selvästi kipeämpiä kuin aikaisemmin. Olin tosi tosi väsynyt ja muistan myöhemmin nukkuneeni supistusten välillä sohvan reunalla heijaten. Kävelin käytävää edestakaisin, hengitin. Myöhemmin selvisi, että olin hyperventiloinut varmasti tunteja.

Yhtään ei enää hymyilyttänyt. Kävelin käytävällä, synnytyslauloin luontaisesti ilman mitään koulutuksia. Mies oli aika hädissään, ei osannut oikein auttaa. Käveli välillä vieressä ja välillä istui sohvalla, laittoi ruokaa, tavaroita valmiiksi sairaalaa varten. Ehkä olisimme voineet suunnitella yhdessä enemmän. Olimme tehneet pari synnytysmusiikkilevyäkin, mutta ei kumpikaan meistä tajunnut laittaa niitä soimaan. Kävin välillä suihkussa, jossain vaiheessa tuli huono olo ja kävin roikkumassa pöntön reunalla vaikka lopulta en sitten oksentanutkaan. Vatsa kuitenkin toimi, synnytys on kyllä hyvä luonnonmukainen tapa toimittaa ummetusvatsa. ;) Olin lisää suihkussa.

Noin kello 23 mies soitti Haikaranpesään, missä kätilö vastasi. Hän halusi puhua minunkin kanssani ja totesi hetken puhuttuaan, että voimme lähteä tulemaan. Sanoin miehelle, että ei lähdetä ihan vielä, sitten kun tuntuu vähän ikävämmältä. Sali oli meille varattuna ja kiirettä ei sinänsä ollut. Tässä vaiheessa oli selvää, että lasketun ajan vauvaa ei enää olisi tulossa, mutta olimme jo aika varmoja, että seuraavan päivän aikana se varmasti jo syntyisi! Kävelin, hengitin, kävin suihkussa. Lopulta päätimme soittaa taksin, kello oli noin 1. Minulla oli ihana hipahtava odotusmekko, jonka olin saanut äidiltäni, hän oli itse käyttänyt sitä veljiäni odottaessaan. Matkalla viereiselle kääntöpaikalle supisti pariin kertaan, taksikuski oli luullut tulevansa hakemaan opiskelijoita baariin ja yllättyikin, kun näki minut huohottamassa supistusta ohi tien laidalla. Matka sairaalaan ei kestänyt kauaa. Taksikuski ajoi hiljaa ja nopeasti, hidasti töyssyissä ja oli muutenkin ihana. Muistan ikuisesti hänen kasvonsa, olisiko hän ollut Turkista kotoisin. Hän toivotti hyvää matkaa, kun siirryin autosta ulos.

En muista matkasta ulkoa osastolle oikeastaan mitään. Luulen, että pari supistusta siinä on tullut, mutta muistan aivan kuin eilisen sen tunteen, mikä minulle tuli kun pääsimme osaston ovista sisälle. Supistus tuli juuri siinä, tarrauduin seinään ja pyysin epiduraalia. Vaikka synnytystoivelistalla olin ajatellut etten sitä ottaisi. Olin epätoivoinen, kipu tuntui ylitsepääsemättömän kamalalta enkä uskonut, että selviytyisin.

Menimme suoraan saliin, missä kätilö kertoi että oli odottanut meitä jo paria tuntia aikaisemmin. Olin supistushöyryissäni ymmärtänyt hieman väärin. Jälkeenpäin ei harmita kyllä yhtään ettemme tulleet sairaalaan aikaisemmin. Salissa kätilö teki varmastikin sisätutkimuksen, kun papereista kerran löytyy tieto siitä, että olin 5cm auki. Hän soitti anestesialääkärille ja alkoi tehdä epiduraalivalmisteluja. Makasin sängyssä kyljelläni ja kipu oli aivan sietämätön. En ymmärtänyt, että pystyssä oleminen olisi helpottanut, olin jotenkin uponnut olemaan potilas. Makasin, hyperventiloin ja kärsin. Anestesialääkäri tuli, puudutti ja ovensuusta totesi "hengitä normaalisti". Siinä vaiheessa tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka krampissa palleani oli, kuinka kamalan tukala olo minulla oli siitä huonosta hengittämisestä.

Ilmeisesti verenpaineeni yrittivät laskea aika mataliksi puudutteen vaikutuksesta, minua tarkkailtiin. Kun kivut olivat lievittyneet, kätilö poistui huoneesta ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun tulimme sairaalaan. Torkahdin vartiksi. Sitten kätilö jo tulikin huoneeseen, oli huolissaan, touhusi. Jossain vaiheessa lääkärikin tuli huoneeseen, sain happea, mitähän kaikkea. Kaikki oli sekavaa. Jälkeenpäin olen lukenut, että sikiön sydänäänissä oli syvä, usean minuutin mittainen lasku, joka ei ottanut korjaantuakseen. Lääkäri kuitenkin teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja sanoi, että voisin aloittaa ponnistamisen. Sydänäänilasku liittyi vauvan nopeaan laskeutumiseen syvälle synnytyskanavaan.

Kätilö ei antanut vielä tuossa vaiheessa lupaa ponnistaa, mutta pian aloin itsekin tuntea ponnistamisentarvetta. Aloin ponnistella puoli-istuvassa asennossa, reidet tärisivät ja olin tuskanhikinen enkä osannut kuvitella siirtyväni sängyltä enää mihinkään. Potilaistuminen oli tapahtunut. Ponnistaminen sujui ihan hyvin, sattui aivan tajuttomasti, mutta ainakin sain tehdä jotain! Jossain vaiheessa sikiön sydänäänissä on taas ollut jotain vikaa, sillä kätilö kaivoi puuduteneulan esiin ja sanoi leikkaavansa episiotomian. Näin neulan ja muistan niin selkeästi kuinka ajattelin, että "et muuten varmasti tuota neulaa työnnä minuun" ja työnsin kaikin voimin. Vauvan pää syntyi sillä ponnistuksella ja episiotomiaa ei tarvittu. Vartalo syntyi heti perässä, vauva vain oli veltto ja vaisu, sininen. Kätilö ja avustava kätilö imivät ja virvoittelivat siinä, hieroivat ja herättelivät ja pian sain pienen tyttäreni rinnalle! Miten autuaan onnellinen hetki. Epäusko siitä, että vauva olikin tyttö! Olin ollut aivan vakuuttunut, että vauva olisi poika.

Istukka syntyi kauniisti, mutta kohtu ei lähtenyt hyvin supistumaan ja sitä painettiin painamasta päästyä. Painaminen teki todella kipeää, en ole ikinä kokenut sellaista kipua kuin kohdun painaminen esikoisen syntymän jälkeen. Kätilö ompeli repeämän klitoriksessa ja häpyhuulessa, välilihaan ei tullut ommeltavaa. Vauva pääsi rinnalle ja alkoi imeä. Siinä se sitten oli, minun pieni aarteeni.

Lapsivuodeosastolla olin todella ahdistunut. Osastolla oli kuuma, ensimmäisen yön olin kahden hengen huoneessa, kun osasto oli aivan täysi. Huonetoverini oli tauotta puhelimessa, minulla ei ollut hetken rauhaa. Olo oli kaikkiaan surkea ja ruokakaan ei oikein maistunut. Kätilö kävi aina katsomassa olinko syönyt ja jos ruoka oli koskematta, hän komensi syömään. Ei siinä, varmasti ihan hyvä juttu ja syöminen monesti helpottikin oloa. Haudoin otsaani kylmillä pyyhkeillä. Perhehuoneeseen saimme sentään tuulettimen, mikä auttoi vähän. Kotiin pääsimme, kun olimme olleet osastolla 2 vuorokautta, 2 yötä siis. Kotiin meneminen oli ihanaa, rauhallista ja levollista, viileää.

Jälkeenpäin tiedän, että olisin tarvinut ennen synnytystä lisää tietoa, enemmän tietoa, keskustelua, kokemuksia synnytyksestä. Sain epiduraalin tilanteessa, jossa oltaisiin voitu kokeilla muitakin keinoja, synnytys eteni nopeasti ja oli kipeä. Jälkiviisas on helppo olla - ja synnytyskokemus on kuitenkin hyvä. Se johdatti minut itseni tälle tielle, tekemään työtä joka on eri tavalla arvokasta! Tärkeää ja kaunista, mahdollistavaa. Synnytettyäni ymmärsin, että tämä on se asia, mitä haluan tehdä, tavalla tai toisella ja sillä tiellä ollaan.

Riskitön vai riskillinen.

Jokunen vuosi sitten aiemmin käytetyt termit riskiraskaudesta ja "normaali"raskaudesta hylättiin ja siirryttiin käyttämään termejä matalan riskin raskaus ja korkean riskin raskaus. Miten tämä kuvaakaan nykyajan hoitokulttuuria, missä käsitetään jokainen sairaalan ovista sisään astuva potilaaksi!

On totta, että riskitöntä raskautta ja synnytystä ei ole olemassa. Aina on riski, että jotain kamalaa tai vähemmän kamalaa tapahtuu. Sokeriaineenvaihdunnan muutokset, hepatogestoosi, raskausmyrkytys, ennenaikaiset supistukset, kohdunsuun ennenaikainen avautuminen, ennenaikainen lapsivedenmeno, sikiökuolema, epämuodostumat... Näitä on loputon lista. Samoin synnytyksen aikaisia riskejä, tai riskiksi käsitettäviä tapahtumia. Tärkeämpää kuitenkin kuin katsoa näitä riskejä ja muuttaa se niin sanottu normaali raskauskin matalan riskin raskaudeksi olisi kannustaa odottavia naisia ajattelemaan omaa "tilaansa" luonnollisena asiana, joka on tarkoitettu.

Luonnollisuuteen kannustamisessa olisi monia hyviä puolia, minun näkökulmastani. Jos me ihmiset palaisimme hieman taaksepäin, "juurillemme" ja alkaisimme tajuta, että kuuntelemalla omaa kehoa saa paljon selville, vähenisivät lääkärikäynnit, sairaalakäynnit ja (en käytä termiä turha, koska nykypäivänä käynnit varmasti ovat tarpeen helpottamaan pelokastakin mieltä) tietynlainen laitostuminen.

Jo raskauden alkuvaiheessa tuleva vauva luovutetaan ajatustasolla hoitohenkilökunnalle. Neuvolassa kuunnellaan sydänääniä, sairaalassa katsotaan ultralla, laboratoriossa otetaan verinäytteitä. Unohdetaan kannustaa muodostamaan suhdetta pieneen kohtuvauvaan jo raskauden alkuvaiheessa, unohdetaan monesti tulevan vauvan toinen vanhempi kokonaan. Synnytyksen aikana tuleva vauva luovutetaan entistä voimakkaammin sairaalan henkilökunnalle, unohdetaan kuunnella itseä ja omaa kehoa. Omasta kokemuksesta tunnistan sen luopumisen, mikä tapahtuu sairaalan ovista sisäänastuttaessa. Ei näin tietenkään käy aina, ensisynnyttäjällekään, mutta valitettavan usein. Sairaalan ovet ovat se rajapyykki, mihin asti on jaksettava. Sen jälkeen kätilö ottaa vastuun, on lääkäriä ja hoitajaa ja lääkkeitä ja apua.

Miten ollaan tultu tähän pisteeseen, että oma keho on niin vieras ettei siitä uskalla olla vastuussa. Kipu on pelottava asia, hallitsematon asia. Hallinnantunteesta puhutaan paljon, sitä on tutkittu paljon. Synnyttäessä hallinnantunne pitää pystyä säilyttämään - tiettyyn pisteeseen asti! Sen pisteen ohi pitää uskaltaa antaa mennä, uskaltaa olla ajattelematta, kakkaako ponnistaessa, oksentaako avautumisvaiheessa, huutaako, kiroaako, lyökö tukihenkilöä. Kivulle pitää uskaltaa hieman antautua, kohtuvauva on synnyttävän perheen, erityisesti odottavan äidin - ei sairaalan! Sen tunnistaminen helpottaa antautumista, uskaltamista, heittääntymistä. Uskaltakaa, antautukaa, heittäytykää.

Valintakysymys

Ajatellaan maailmaa pari sataa vuotta sitten. Äidit synnyttivät kotona, saunassa, pellolla - milloin missäkin. Turvallisessa paikassa kuitenkin tavallisimmin, turvallisen lähipiirin ympäröimänä. Naiset olivat läsnä, auttamassa, rohkaisemassa ja kannustamassa. Sitten jotain tapahtui. Joku kehitti sääntöjä, joita piti noudattaa. Synnytyksestä tehtiin likaista ja iljettävääkin. Siltä minusta ainakin tuntuu.

Mitä pidemmälle nykyaikaan tullaan, sitä voimakkaammin synnytystavassa näkyy jonkin "ylemmän tahon" tahto. Synnytys hoidetaan näin, synnytys tapahtuu siellä, synnytystä on hoitamassa se ja se. Valintakysymys jää toki olemaan. Nykymaailmassa valinta vain tuntuu tapahtuvan synnytyssalin ja leikkaussalin välillä eikä kodin ja sairaalan välillä. Toki tässä on nyt kyseessä raju yleistys, suurin osa naisista ei kuitenkaan tee itse valintaa sektion ja alatiesynnytyksen välillä. 

Pistää miettimään, mikä tähän nimenomaiseen valintaan on taustalla. Pelko, kauhu, paniikki. Voisiko myös muuttuneella tavalla käsitellä seksuaalisuutta olla merkitystä? Miten pornografia ja pornoteollisuus ylipäänsä voisivat liittyä tähän. Yksi syistä, miksi naiset valitsevat suunnitellun sektion on se, että he pelkäävät alatiesynnytyksen muuttavan genitaalien anatomiaa. "Jos mies ei vaikka nautikaan enää seksistä, kun löystyn." Toinen pelottava asia on repeäminen, emättimen, peräsuolen, kohdun. Mihin luottamus omaan kehoon on kadonnut! 

Sektion ajatellaan olevan se turvallinen synnytystapa. Unohdetaan kaikki riskit, jotka lisääntyvät voimakkaasti sektion myötä. Seuraavien raskauksien mahdolliset ongelmat, oman toipumisen ongelmat, tulehdusriskit, jotka ovat moninkertaiset alatiesynnytykseen nähden. Lapsen adaptaatio-ongelmat, kun synnytys tapahtuu ennen aikojaan ja ilman ärsykkeitä, jotka aiheuttavat erilaisten hormonien muodostumisen lapsen kehossa. Jokaisella naisella on oikeus valita. 

Kuka meitä pelottelee? Netti on täynnä erilaisia synnytyskertomuksia, kokemuksia, kauhutarinoita. Positiivisemmat kokemukset unohdetaan helposti, koska negatiiviset kokemukset ovat usein paljon mieleenpainuvampia. Pelottelun ilmapiiri, positiivisten kokemusten puute. Haluttomuus käsitellä niitä syitä, jotka johtavat pelkoon, traumaan. Lukekaa ihmeessä tuo artikkeli, mielenkiintoista asiaa.

Birth uncut: how women were turned off natural childbirth

Kuka, mitä, häh.

Pikkutyttönä minulla oli toiveammatti. Halusin isona olla kätilö. Toiveammatin lisäksi minulla oli toiveperhe, mies ja ainakin viisi lasta. Ihmisten lisäksi perheeseen kuuluisi tietenkin koira ja kissa ja kotina olisi ihana omakotitalo jossain kaupungin laidalla. Kuinka moni ei ole haaveillut ainakin osittain samoista asioista?

Kasvoin ja kehityin, etenin koulumaailmassa ylöspäin, yläasteelle ja lukioonkin. Sain kuulla, kuinka kätilökouluun on niin vaikeaa päästä, etten ainakaan minä sinne pääsisi. Kun jotakin sanotaan riittävän moneen kertaan, me ihmiset alamme uskoa. Haavoittuvaisessa mielentilassa yksikin sanomiskerta riittää ja niin minäkin tiputin haaveeni pois mahdollisten tulevien ammattien listalta. Hain vielä lukiossa ollessani opiskelemaan lähihoitajaksi ja pääsin sisään Diakoniaopiston lukio-pohjaiseen lähihoitajakoulutukseen.

Diakoniaopiston ajasta minulla on paljon ihania muistoja. Ihmisiä, tilanteita, harjoitteluita. Monen silloisen opiskelukaverin kanssa en ole enää missään tekemisissä, mutta muutama heistä on facebookissa ystävälistallani ja vaihdamme ne "pakolliset" onnittelut keskenämme. Ainakin yksi silloinen kohtalaisen läheinenkin koulukaverini on kuollut. Miten yksin me kuitenkin elämme.

Olin aina ajatellut, että tulen "erikoistumaan" lasten hoitotyöhön. Opiskellessa huomasin kuitenkin, että päiväkotimaailma ei todellakaan ole minua varten. Päätin lähteä opiskelemaan vammaistyötä. Vammaistyössä oli sitä jotakin, viattomuutta ja pahuuden puutetta. Apua todella tarvitsevia ihmisiä, tukemista. Löysin työpaikankin, viihdyin oppilaskodissa liikuntavammaisten parissa loistavasti. Muistelen vieläkin välillä ihania lapsia ja nuoria, joita kohtasin työssäni. Sain heiltä jotain, elämänasennetta ja elämäniloa. Kasvoin henkisesti.

Olin kuitenkin tyytymätön lähihoitajan työvalikoimaan ja heikkona hetkenä täytin sairaanhoitaja-amk-haun lomakkeen netissä. Huomasin lomaketta täyttäessäni, että paperin olisi pitänyt olla hakutoimistossa jo samana päivänä ja päätin opiskella lähihoitajaopintoni loppuun. Hämmästykseni oli todella suuri, kun kotiin oli tupsahtanut jättisuuret kuoret Diakonia-ammattikorkeakoulusta ja Stadiasta. Amk-haku oli tuona syksynä ensimmäistä kertaa pilottina muutettu siten, että pelkkä nettilomake riitti hakupaperiksi! Menin pääsykokeisiin, ajattelin että kohtalo johdattaa. Sain pääsykokeissa hyvät pisteet ja hyväksyin opiskelupaikan Diakonia-ammattikorkeakoulusta.

Diakissa huomasin opiskelujen olevan jo aivan eriluonteisia kuin opistoasteella. Koin opinnot mielekkäiksi, ymmärsin miksi syötimme "potilaita" laboraatiotunneilla silmät sidottuina ja pistimme toisiamme lihakseen. Koen laboraatiot edelleen mielekkäinä, toisen asemaan asettumisen tärkeänä! Eettiset opinnot olivat iso osa opiskeluja. Diakonia-ammattikorkeakoulussa painotukset olivat hieman erilaisia kuin muissa ammattikorkeakouluissa.

Puoli vuotta opiskeltuani, kesän lopussa minusta tuntui kummalliselta. Päätin tehdä raskaustestin, vaikka olin käyttänyt kurinalaisesti ehkäisyä ja kuukautisetkaan eivät olleet myöhässä. Testi oli positiivinen. Maailma pysähtyi. Olimme mieheni kanssa seurustelleet vähän yli vuoden ja nyt testi oli positiivinen! Ensimmäisenä ajattelin, etten voi tehdä aborttia. Ehkä olisi ollut järkevää antaa miehen muodostaa omat mielipiteensä eikä vain ilmoittaa, että keskeytys ei sitten ole vaihtoehto. :D Tosin nyttemmin mies on myöntänyt, että ei hänkään olisi keskeytystä halunnut vaan ainoastaan sen mahdollisuuden mielipiteeseen.

Jatkoin opintoja, kävin töissä 2-3 iltana viikossa. Tein pitkän 10 viikon harjoittelun Kirurgisessa sairaalassa, ajanvarauspoliklinikalla. Väsymys oli oikeastaan ainoa varsinainen raskausoire, joistain tilanteista jouduin jäämään pois raskauden takia, röntgenohjatuista tutkimuksista esimerkiksi. Vähän ennen joulua kerroimme vanhemmillemme, ultrakuvat iskettiin pöytään ja annettiin asian avautua.

Lopetin työt hiihtolomaviikon jälkeen, nostot kävivät liian raskaiksi. En päässyt muiden mukana harjoitteluun enää keväällä ja "jouduin" aloittamaan äitiysloman jo maaliskuussa. Laskettuun aikaan oli 3 kuukautta.

Olen jo pääsemässä asiaan! Keep with me. :)

Synnytyksen jälkeen aloin ajatella elämääni. Mietin luokanopettajan ammattia, se olisi vaatinut ylioppilaskirjoituksien uusimista arvosanojen parantamiseksi. Olin jo suunnitellut kaiken valmiiksi, kun minulla välähti. Kun kerran haluan hoitoalalle, mutta en vanhuspuolelle sairaanhoitajaksi, miksi en lähtisi tavoittelemaan sitä perimmäistä unelmaa, alkuperäistä haavetta. Kätilöksi koulutetaan vuosittain ihmisiä, ihan tuossa oman kaupungin ammattikorkeakoulussa, kouluun voi hakea ihan normaalisti yhteishaussa kahteen kertaan vuoden aikana. Miksi en hakisi! Heti, kun ajatus muotoutui päässäni, tajusin että se on oikea, täydellinen ajatus. Mies tuki päätöstäni ja kun yhteishaku alkoi, tein hakemuksen.

Kun kutsu pääsykokeisiin tuli, hypin riemusta kotona. Muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttäreni ja minä, siellä me hypimme ja hihkuimme ja pieni tyttöseni oli varmasti aivan ihmeissään. Lähdin varmasti samana päivänä ostamaan pääsykoekirjaa ja aloin lukea. Tajusin pian, että varsinainen lukeminen on lähes mahdotonta koliikkivauvan kanssa, mutta luin sitten kirjan sanelukoneen avulla kasetille ja kuuntelin varmaan kaksi viikkoa putkeen kasettia, vauva sylissä kävellen ympäri asuntoa. Kaikki se aika, kun mies oli töissä kului opiskeluun.

Pääsykoepäivänä tärisin miten kuten Kätilöopistolle. Silloin Sofianlehdonkadun toimipisteessä oli vielä kahvio, siinä myytiin pääsykokeisiin tuleville kahvia ja suklaata. En muuten juonut tuolloin vielä itse kahvia juuri lainkaan. :D Kaikkea sitä tuleekin mieleen. Tein kokeen ja lähdin kotiin. Uskoin pärjänneeni hyvin. Tulokset tulivat ajallaan ja se oli siinä, paikka oli minun! 4. parhaalla koetuloksella minusta tulisi kätilöopiskelija! KÄTILÖOPISKELIJA! Ilmoittauduin ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi poissaolevaksi, koska tyttö oli tuolloin vasta puolivuotias.

Syksyllä 2007 astelin koulun ovista sisälle, maailmaan joka silloin oli vielä niin vieras. Nyt jo niin tuttu, sillä tiellä ollaan. Viittä vuotta ja yhtä lasta myöhemmin valmistuminen alkaa tosissaankin olla käsillä. Joko ensi keväänä tai viimeistään alkusyksystä tutkintopaperit ovat kädessä ja valmistuminen todellista. Kätilöys todellista. Kätilö minussa, minä kätilössä.

Pitkään pohdittu, paljon mietitty.

Uskaltauduin viimeinkin tekemään jotain sellaista, mikä on ollut pitkään mielessä. Doulaperuskurssi on aloitettu, viikonloppu on ollut voimaannuttava ja ajatuksia herättävä. Omia ajatuksia on selvennettävä ja jaettava ryhmiin. Kurssi avasi ajatusmaailmaa, eriytti minua itsestäni - jos ymmärrätte. Yhtäkkiä tajuan, että voin olla niin paljon enemmän.

Toinen asia, mitä kurssin aikana ymmärsin on se, että tunnun tekevän asioita jotenkin nurinkurisesti muihin nähden. Monet taitavat aloittaa doulana toimimisen syystä tai toisesta menemällä doulaksi synnytykseen. Tämä ajatus ei ole pälkähtänyt minun päähäni lainkaan, pidin jotenkin itsestään selvänä, että joku kurssi on käytävä, jotain opittava. Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan tässä mielessä, miten toiselle on täysin itsestäänselvää vain mennä synnytykseen mukaan, olla läsnä ja tukea ja toiselle koko ajatus on aivan vieras.

Nyt kurssi on kuitenkin - ainakin osittain - takana päin. Olen ymmärtänyt paljon sellaista, mitä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. Aloittaisin doulana toimimisen vaikka juuri tästä paikasta.

Miten voimaannuttavaa tuollaisen kurssin käyminen onkaan. Miten valtavia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia elämän ihmeen äärellä oleminen aiheuttaakaan. Tällainen voimaantumisen tunne pitäisi meillä jokaisella olla mukana jokaisessa tilanteessa, aina. Voimme olla enemmän kuin vain ulkokuoremme, enemmän ja kokonaisemmin. Koko persoonalla aidosti mukana, omana itsenämme. Tilanteessa kuin tilanteessa.


Tämä blogiin ensimmäiseksi tekstiksi. Toivon palaavani tähän pian. Kirjoittamiseen ja pohtimiseen. Asioiden avaamiseen ja valottamiseen. Sohvalla tuossa vieressä odottaa Ina May Gaskinin Spiritual Midwifery. Herättänee ajatuksia.