Break the silence

Katsoin tämän videon jokunen päivä sitten. Kuopus istui sohvalla vieressä ja jammaili, musiikki oli ilmeisen tarttuvaa. Video kuitenkin järkytti minua valtavasti. Tämä on sellainen asia, jota en haluaisi oppia. Näihin asioihin en haluaisi ammatillisesti kasvaa. Onko pakko? On aivan käsittämätöntä, miten synnyttävää naista voidaan kohdella. Aina, kun minulle kerrotaan kauhutarinoita kätilöistä ja synnytyslääkäreistä, ensireaktioni on epäusko. Olen naiivi, tiedän sen. En usko, että tulen koskaan muuttumaan. Ymmärrän, että maailmassa on vaikka minkälaista käytöstä, asioita tapahtuu, mutta minä haluan viimeiseen asti uskoa, että ihmisiä ei kohdella tarkoituksenmukaisesti ja järjestelmällisesti huonosti.

Miten tällaiseen voi puuttua. Miten kollegalle sanoa, että koen hänen käytöksensä epäasianmukaiseksi? Kuinka puuttua näkymättömään ja hiljaiseen hallintaan? Onko paras keino tuoda näitä asioita ilmoille julkisesti ja siten edistää tietoa ja ihmisten omaa halua toimia. Vastuu painaa raskaasti, koska epäkohtiin pitäisi ehdottomasti puuttua! Miten puuttua, miten edistää, miten toimia.

Tässä linkki videoon.
Break the silence-videoon

Viime aikoina on myös julkaistu blogi Oikeus sanoa ei, jonka tarkoituksena on julkaista erilaisia tarinoita, synnyttäjien, kätilöiden, lääkäreiden, puolisoiden, tukihenkilöiden kokemuksia ja selviytymistarinoita erilaisista loukkaavista obstetrisista tilanteista. Kannattaa käydä lukemassa näitä tarinoita. Toisaalta näitä lukiessa täytyy yrittää muistaa, että kaikki eivät ole sellaisia kuin näissä tarinoissa kuvataan. On hyviä ja ihania kätilöitä, lääkäreitä, ihan keitä vaan. Kaikki eivät ole samanlaisia ja tällainen ei todellakaan ole suurimman osan mielestä oikeutettua ja hyväksyttyä käytöstä!

Suurimpana ongelmana on varmaan se, että näistä ei puhuta. Kukaan asianomaisia lukuunottamatta ei tiedä, mitä on tapahtunut. Ja halu uskoa toisesta hyvää on voimakas! Monesti tapahtuu ihan puhtaita väärinymmärryksiäkin, mutta on myös sitä todellista väkivaltaa - verbaalista, fyysistä, psyykkistä. Näitä tilanteita on välillä hankala erottaa toisistaan. Miten vaikea aihe. Taidan nyt mennä lukemaan tarinoita ja katsoa, saisinko ajatuksia. Ja jos tuntuu liian pahalta niin siirryn Ina Mayn ihanan rentoon ja levolliseen maailmaan, jossa kaikki järjestyy vaikkei järjestyisikään. Siinäpä ohjenuoraa.