keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Riskitön vai riskillinen.

Jokunen vuosi sitten aiemmin käytetyt termit riskiraskaudesta ja "normaali"raskaudesta hylättiin ja siirryttiin käyttämään termejä matalan riskin raskaus ja korkean riskin raskaus. Miten tämä kuvaakaan nykyajan hoitokulttuuria, missä käsitetään jokainen sairaalan ovista sisään astuva potilaaksi!

On totta, että riskitöntä raskautta ja synnytystä ei ole olemassa. Aina on riski, että jotain kamalaa tai vähemmän kamalaa tapahtuu. Sokeriaineenvaihdunnan muutokset, hepatogestoosi, raskausmyrkytys, ennenaikaiset supistukset, kohdunsuun ennenaikainen avautuminen, ennenaikainen lapsivedenmeno, sikiökuolema, epämuodostumat... Näitä on loputon lista. Samoin synnytyksen aikaisia riskejä, tai riskiksi käsitettäviä tapahtumia. Tärkeämpää kuitenkin kuin katsoa näitä riskejä ja muuttaa se niin sanottu normaali raskauskin matalan riskin raskaudeksi olisi kannustaa odottavia naisia ajattelemaan omaa "tilaansa" luonnollisena asiana, joka on tarkoitettu.

Luonnollisuuteen kannustamisessa olisi monia hyviä puolia, minun näkökulmastani. Jos me ihmiset palaisimme hieman taaksepäin, "juurillemme" ja alkaisimme tajuta, että kuuntelemalla omaa kehoa saa paljon selville, vähenisivät lääkärikäynnit, sairaalakäynnit ja (en käytä termiä turha, koska nykypäivänä käynnit varmasti ovat tarpeen helpottamaan pelokastakin mieltä) tietynlainen laitostuminen.

Jo raskauden alkuvaiheessa tuleva vauva luovutetaan ajatustasolla hoitohenkilökunnalle. Neuvolassa kuunnellaan sydänääniä, sairaalassa katsotaan ultralla, laboratoriossa otetaan verinäytteitä. Unohdetaan kannustaa muodostamaan suhdetta pieneen kohtuvauvaan jo raskauden alkuvaiheessa, unohdetaan monesti tulevan vauvan toinen vanhempi kokonaan. Synnytyksen aikana tuleva vauva luovutetaan entistä voimakkaammin sairaalan henkilökunnalle, unohdetaan kuunnella itseä ja omaa kehoa. Omasta kokemuksesta tunnistan sen luopumisen, mikä tapahtuu sairaalan ovista sisäänastuttaessa. Ei näin tietenkään käy aina, ensisynnyttäjällekään, mutta valitettavan usein. Sairaalan ovet ovat se rajapyykki, mihin asti on jaksettava. Sen jälkeen kätilö ottaa vastuun, on lääkäriä ja hoitajaa ja lääkkeitä ja apua.

Miten ollaan tultu tähän pisteeseen, että oma keho on niin vieras ettei siitä uskalla olla vastuussa. Kipu on pelottava asia, hallitsematon asia. Hallinnantunteesta puhutaan paljon, sitä on tutkittu paljon. Synnyttäessä hallinnantunne pitää pystyä säilyttämään - tiettyyn pisteeseen asti! Sen pisteen ohi pitää uskaltaa antaa mennä, uskaltaa olla ajattelematta, kakkaako ponnistaessa, oksentaako avautumisvaiheessa, huutaako, kiroaako, lyökö tukihenkilöä. Kivulle pitää uskaltaa hieman antautua, kohtuvauva on synnyttävän perheen, erityisesti odottavan äidin - ei sairaalan! Sen tunnistaminen helpottaa antautumista, uskaltamista, heittääntymistä. Uskaltakaa, antautukaa, heittäytykää.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Valintakysymys

Ajatellaan maailmaa pari sataa vuotta sitten. Äidit synnyttivät kotona, saunassa, pellolla - milloin missäkin. Turvallisessa paikassa kuitenkin tavallisimmin, turvallisen lähipiirin ympäröimänä. Naiset olivat läsnä, auttamassa, rohkaisemassa ja kannustamassa. Sitten jotain tapahtui. Joku kehitti sääntöjä, joita piti noudattaa. Synnytyksestä tehtiin likaista ja iljettävääkin. Siltä minusta ainakin tuntuu.

Mitä pidemmälle nykyaikaan tullaan, sitä voimakkaammin synnytystavassa näkyy jonkin "ylemmän tahon" tahto. Synnytys hoidetaan näin, synnytys tapahtuu siellä, synnytystä on hoitamassa se ja se. Valintakysymys jää toki olemaan. Nykymaailmassa valinta vain tuntuu tapahtuvan synnytyssalin ja leikkaussalin välillä eikä kodin ja sairaalan välillä. Toki tässä on nyt kyseessä raju yleistys, suurin osa naisista ei kuitenkaan tee itse valintaa sektion ja alatiesynnytyksen välillä. 

Pistää miettimään, mikä tähän nimenomaiseen valintaan on taustalla. Pelko, kauhu, paniikki. Voisiko myös muuttuneella tavalla käsitellä seksuaalisuutta olla merkitystä? Miten pornografia ja pornoteollisuus ylipäänsä voisivat liittyä tähän. Yksi syistä, miksi naiset valitsevat suunnitellun sektion on se, että he pelkäävät alatiesynnytyksen muuttavan genitaalien anatomiaa. "Jos mies ei vaikka nautikaan enää seksistä, kun löystyn." Toinen pelottava asia on repeäminen, emättimen, peräsuolen, kohdun. Mihin luottamus omaan kehoon on kadonnut! 

Sektion ajatellaan olevan se turvallinen synnytystapa. Unohdetaan kaikki riskit, jotka lisääntyvät voimakkaasti sektion myötä. Seuraavien raskauksien mahdolliset ongelmat, oman toipumisen ongelmat, tulehdusriskit, jotka ovat moninkertaiset alatiesynnytykseen nähden. Lapsen adaptaatio-ongelmat, kun synnytys tapahtuu ennen aikojaan ja ilman ärsykkeitä, jotka aiheuttavat erilaisten hormonien muodostumisen lapsen kehossa. Jokaisella naisella on oikeus valita. 

Kuka meitä pelottelee? Netti on täynnä erilaisia synnytyskertomuksia, kokemuksia, kauhutarinoita. Positiivisemmat kokemukset unohdetaan helposti, koska negatiiviset kokemukset ovat usein paljon mieleenpainuvampia. Pelottelun ilmapiiri, positiivisten kokemusten puute. Haluttomuus käsitellä niitä syitä, jotka johtavat pelkoon, traumaan. Lukekaa ihmeessä tuo artikkeli, mielenkiintoista asiaa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kuka, mitä, häh.

Pikkutyttönä minulla oli toiveammatti. Halusin isona olla kätilö. Toiveammatin lisäksi minulla oli toiveperhe, mies ja ainakin viisi lasta. Ihmisten lisäksi perheeseen kuuluisi tietenkin koira ja kissa ja kotina olisi ihana omakotitalo jossain kaupungin laidalla. Kuinka moni ei ole haaveillut ainakin osittain samoista asioista?

Kasvoin ja kehityin, etenin koulumaailmassa ylöspäin, yläasteelle ja lukioonkin. Sain kuulla, kuinka kätilökouluun on niin vaikeaa päästä, etten ainakaan minä sinne pääsisi. Kun jotakin sanotaan riittävän moneen kertaan, me ihmiset alamme uskoa. Haavoittuvaisessa mielentilassa yksikin sanomiskerta riittää ja niin minäkin tiputin haaveeni pois mahdollisten tulevien ammattien listalta. Hain vielä lukiossa ollessani opiskelemaan lähihoitajaksi ja pääsin sisään Diakoniaopiston lukio-pohjaiseen lähihoitajakoulutukseen.

Diakoniaopiston ajasta minulla on paljon ihania muistoja. Ihmisiä, tilanteita, harjoitteluita. Monen silloisen opiskelukaverin kanssa en ole enää missään tekemisissä, mutta muutama heistä on facebookissa ystävälistallani ja vaihdamme ne "pakolliset" onnittelut keskenämme. Ainakin yksi silloinen kohtalaisen läheinenkin koulukaverini on kuollut. Miten yksin me kuitenkin elämme.

Olin aina ajatellut, että tulen "erikoistumaan" lasten hoitotyöhön. Opiskellessa huomasin kuitenkin, että päiväkotimaailma ei todellakaan ole minua varten. Päätin lähteä opiskelemaan vammaistyötä. Vammaistyössä oli sitä jotakin, viattomuutta ja pahuuden puutetta. Apua todella tarvitsevia ihmisiä, tukemista. Löysin työpaikankin, viihdyin oppilaskodissa liikuntavammaisten parissa loistavasti. Muistelen vieläkin välillä ihania lapsia ja nuoria, joita kohtasin työssäni. Sain heiltä jotain, elämänasennetta ja elämäniloa. Kasvoin henkisesti.

Olin kuitenkin tyytymätön lähihoitajan työvalikoimaan ja heikkona hetkenä täytin sairaanhoitaja-amk-haun lomakkeen netissä. Huomasin lomaketta täyttäessäni, että paperin olisi pitänyt olla hakutoimistossa jo samana päivänä ja päätin opiskella lähihoitajaopintoni loppuun. Hämmästykseni oli todella suuri, kun kotiin oli tupsahtanut jättisuuret kuoret Diakonia-ammattikorkeakoulusta ja Stadiasta. Amk-haku oli tuona syksynä ensimmäistä kertaa pilottina muutettu siten, että pelkkä nettilomake riitti hakupaperiksi! Menin pääsykokeisiin, ajattelin että kohtalo johdattaa. Sain pääsykokeissa hyvät pisteet ja hyväksyin opiskelupaikan Diakonia-ammattikorkeakoulusta.

Diakissa huomasin opiskelujen olevan jo aivan eriluonteisia kuin opistoasteella. Koin opinnot mielekkäiksi, ymmärsin miksi syötimme "potilaita" laboraatiotunneilla silmät sidottuina ja pistimme toisiamme lihakseen. Koen laboraatiot edelleen mielekkäinä, toisen asemaan asettumisen tärkeänä! Eettiset opinnot olivat iso osa opiskeluja. Diakonia-ammattikorkeakoulussa painotukset olivat hieman erilaisia kuin muissa ammattikorkeakouluissa.

Puoli vuotta opiskeltuani, kesän lopussa minusta tuntui kummalliselta. Päätin tehdä raskaustestin, vaikka olin käyttänyt kurinalaisesti ehkäisyä ja kuukautisetkaan eivät olleet myöhässä. Testi oli positiivinen. Maailma pysähtyi. Olimme mieheni kanssa seurustelleet vähän yli vuoden ja nyt testi oli positiivinen! Ensimmäisenä ajattelin, etten voi tehdä aborttia. Ehkä olisi ollut järkevää antaa miehen muodostaa omat mielipiteensä eikä vain ilmoittaa, että keskeytys ei sitten ole vaihtoehto. :D Tosin nyttemmin mies on myöntänyt, että ei hänkään olisi keskeytystä halunnut vaan ainoastaan sen mahdollisuuden mielipiteeseen.

Jatkoin opintoja, kävin töissä 2-3 iltana viikossa. Tein pitkän 10 viikon harjoittelun Kirurgisessa sairaalassa, ajanvarauspoliklinikalla. Väsymys oli oikeastaan ainoa varsinainen raskausoire, joistain tilanteista jouduin jäämään pois raskauden takia, röntgenohjatuista tutkimuksista esimerkiksi. Vähän ennen joulua kerroimme vanhemmillemme, ultrakuvat iskettiin pöytään ja annettiin asian avautua.

Lopetin työt hiihtolomaviikon jälkeen, nostot kävivät liian raskaiksi. En päässyt muiden mukana harjoitteluun enää keväällä ja "jouduin" aloittamaan äitiysloman jo maaliskuussa. Laskettuun aikaan oli 3 kuukautta.

Olen jo pääsemässä asiaan! Keep with me. :)

Synnytyksen jälkeen aloin ajatella elämääni. Mietin luokanopettajan ammattia, se olisi vaatinut ylioppilaskirjoituksien uusimista arvosanojen parantamiseksi. Olin jo suunnitellut kaiken valmiiksi, kun minulla välähti. Kun kerran haluan hoitoalalle, mutta en vanhuspuolelle sairaanhoitajaksi, miksi en lähtisi tavoittelemaan sitä perimmäistä unelmaa, alkuperäistä haavetta. Kätilöksi koulutetaan vuosittain ihmisiä, ihan tuossa oman kaupungin ammattikorkeakoulussa, kouluun voi hakea ihan normaalisti yhteishaussa kahteen kertaan vuoden aikana. Miksi en hakisi! Heti, kun ajatus muotoutui päässäni, tajusin että se on oikea, täydellinen ajatus. Mies tuki päätöstäni ja kun yhteishaku alkoi, tein hakemuksen.

Kun kutsu pääsykokeisiin tuli, hypin riemusta kotona. Muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttäreni ja minä, siellä me hypimme ja hihkuimme ja pieni tyttöseni oli varmasti aivan ihmeissään. Lähdin varmasti samana päivänä ostamaan pääsykoekirjaa ja aloin lukea. Tajusin pian, että varsinainen lukeminen on lähes mahdotonta koliikkivauvan kanssa, mutta luin sitten kirjan sanelukoneen avulla kasetille ja kuuntelin varmaan kaksi viikkoa putkeen kasettia, vauva sylissä kävellen ympäri asuntoa. Kaikki se aika, kun mies oli töissä kului opiskeluun.

Pääsykoepäivänä tärisin miten kuten Kätilöopistolle. Silloin Sofianlehdonkadun toimipisteessä oli vielä kahvio, siinä myytiin pääsykokeisiin tuleville kahvia ja suklaata. En muuten juonut tuolloin vielä itse kahvia juuri lainkaan. :D Kaikkea sitä tuleekin mieleen. Tein kokeen ja lähdin kotiin. Uskoin pärjänneeni hyvin. Tulokset tulivat ajallaan ja se oli siinä, paikka oli minun! 4. parhaalla koetuloksella minusta tulisi kätilöopiskelija! KÄTILÖOPISKELIJA! Ilmoittauduin ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi poissaolevaksi, koska tyttö oli tuolloin vasta puolivuotias.

Syksyllä 2007 astelin koulun ovista sisälle, maailmaan joka silloin oli vielä niin vieras. Nyt jo niin tuttu, sillä tiellä ollaan. Viittä vuotta ja yhtä lasta myöhemmin valmistuminen alkaa tosissaankin olla käsillä. Joko ensi keväänä tai viimeistään alkusyksystä tutkintopaperit ovat kädessä ja valmistuminen todellista. Kätilöys todellista. Kätilö minussa, minä kätilössä.

Pitkään pohdittu, paljon mietitty.

Uskaltauduin viimeinkin tekemään jotain sellaista, mikä on ollut pitkään mielessä. Doulaperuskurssi on aloitettu, viikonloppu on ollut voimaannuttava ja ajatuksia herättävä. Omia ajatuksia on selvennettävä ja jaettava ryhmiin. Kurssi avasi ajatusmaailmaa, eriytti minua itsestäni - jos ymmärrätte. Yhtäkkiä tajuan, että voin olla niin paljon enemmän.

Toinen asia, mitä kurssin aikana ymmärsin on se, että tunnun tekevän asioita jotenkin nurinkurisesti muihin nähden. Monet taitavat aloittaa doulana toimimisen syystä tai toisesta menemällä doulaksi synnytykseen. Tämä ajatus ei ole pälkähtänyt minun päähäni lainkaan, pidin jotenkin itsestään selvänä, että joku kurssi on käytävä, jotain opittava. Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan tässä mielessä, miten toiselle on täysin itsestäänselvää vain mennä synnytykseen mukaan, olla läsnä ja tukea ja toiselle koko ajatus on aivan vieras.

Nyt kurssi on kuitenkin - ainakin osittain - takana päin. Olen ymmärtänyt paljon sellaista, mitä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. Aloittaisin doulana toimimisen vaikka juuri tästä paikasta.

Miten voimaannuttavaa tuollaisen kurssin käyminen onkaan. Miten valtavia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia elämän ihmeen äärellä oleminen aiheuttaakaan. Tällainen voimaantumisen tunne pitäisi meillä jokaisella olla mukana jokaisessa tilanteessa, aina. Voimme olla enemmän kuin vain ulkokuoremme, enemmän ja kokonaisemmin. Koko persoonalla aidosti mukana, omana itsenämme. Tilanteessa kuin tilanteessa.


Tämä blogiin ensimmäiseksi tekstiksi. Toivon palaavani tähän pian. Kirjoittamiseen ja pohtimiseen. Asioiden avaamiseen ja valottamiseen. Sohvalla tuossa vieressä odottaa Ina May Gaskinin Spiritual Midwifery. Herättänee ajatuksia.