Kuka, mitä, häh.

Pikkutyttönä minulla oli toiveammatti. Halusin isona olla kätilö. Toiveammatin lisäksi minulla oli toiveperhe, mies ja ainakin viisi lasta. Ihmisten lisäksi perheeseen kuuluisi tietenkin koira ja kissa ja kotina olisi ihana omakotitalo jossain kaupungin laidalla. Kuinka moni ei ole haaveillut ainakin osittain samoista asioista?

Kasvoin ja kehityin, etenin koulumaailmassa ylöspäin, yläasteelle ja lukioonkin. Sain kuulla, kuinka kätilökouluun on niin vaikeaa päästä, etten ainakaan minä sinne pääsisi. Kun jotakin sanotaan riittävän moneen kertaan, me ihmiset alamme uskoa. Haavoittuvaisessa mielentilassa yksikin sanomiskerta riittää ja niin minäkin tiputin haaveeni pois mahdollisten tulevien ammattien listalta. Hain vielä lukiossa ollessani opiskelemaan lähihoitajaksi ja pääsin sisään Diakoniaopiston lukio-pohjaiseen lähihoitajakoulutukseen.

Diakoniaopiston ajasta minulla on paljon ihania muistoja. Ihmisiä, tilanteita, harjoitteluita. Monen silloisen opiskelukaverin kanssa en ole enää missään tekemisissä, mutta muutama heistä on facebookissa ystävälistallani ja vaihdamme ne "pakolliset" onnittelut keskenämme. Ainakin yksi silloinen kohtalaisen läheinenkin koulukaverini on kuollut. Miten yksin me kuitenkin elämme.

Olin aina ajatellut, että tulen "erikoistumaan" lasten hoitotyöhön. Opiskellessa huomasin kuitenkin, että päiväkotimaailma ei todellakaan ole minua varten. Päätin lähteä opiskelemaan vammaistyötä. Vammaistyössä oli sitä jotakin, viattomuutta ja pahuuden puutetta. Apua todella tarvitsevia ihmisiä, tukemista. Löysin työpaikankin, viihdyin oppilaskodissa liikuntavammaisten parissa loistavasti. Muistelen vieläkin välillä ihania lapsia ja nuoria, joita kohtasin työssäni. Sain heiltä jotain, elämänasennetta ja elämäniloa. Kasvoin henkisesti.

Olin kuitenkin tyytymätön lähihoitajan työvalikoimaan ja heikkona hetkenä täytin sairaanhoitaja-amk-haun lomakkeen netissä. Huomasin lomaketta täyttäessäni, että paperin olisi pitänyt olla hakutoimistossa jo samana päivänä ja päätin opiskella lähihoitajaopintoni loppuun. Hämmästykseni oli todella suuri, kun kotiin oli tupsahtanut jättisuuret kuoret Diakonia-ammattikorkeakoulusta ja Stadiasta. Amk-haku oli tuona syksynä ensimmäistä kertaa pilottina muutettu siten, että pelkkä nettilomake riitti hakupaperiksi! Menin pääsykokeisiin, ajattelin että kohtalo johdattaa. Sain pääsykokeissa hyvät pisteet ja hyväksyin opiskelupaikan Diakonia-ammattikorkeakoulusta.

Diakissa huomasin opiskelujen olevan jo aivan eriluonteisia kuin opistoasteella. Koin opinnot mielekkäiksi, ymmärsin miksi syötimme "potilaita" laboraatiotunneilla silmät sidottuina ja pistimme toisiamme lihakseen. Koen laboraatiot edelleen mielekkäinä, toisen asemaan asettumisen tärkeänä! Eettiset opinnot olivat iso osa opiskeluja. Diakonia-ammattikorkeakoulussa painotukset olivat hieman erilaisia kuin muissa ammattikorkeakouluissa.

Puoli vuotta opiskeltuani, kesän lopussa minusta tuntui kummalliselta. Päätin tehdä raskaustestin, vaikka olin käyttänyt kurinalaisesti ehkäisyä ja kuukautisetkaan eivät olleet myöhässä. Testi oli positiivinen. Maailma pysähtyi. Olimme mieheni kanssa seurustelleet vähän yli vuoden ja nyt testi oli positiivinen! Ensimmäisenä ajattelin, etten voi tehdä aborttia. Ehkä olisi ollut järkevää antaa miehen muodostaa omat mielipiteensä eikä vain ilmoittaa, että keskeytys ei sitten ole vaihtoehto. :D Tosin nyttemmin mies on myöntänyt, että ei hänkään olisi keskeytystä halunnut vaan ainoastaan sen mahdollisuuden mielipiteeseen.

Jatkoin opintoja, kävin töissä 2-3 iltana viikossa. Tein pitkän 10 viikon harjoittelun Kirurgisessa sairaalassa, ajanvarauspoliklinikalla. Väsymys oli oikeastaan ainoa varsinainen raskausoire, joistain tilanteista jouduin jäämään pois raskauden takia, röntgenohjatuista tutkimuksista esimerkiksi. Vähän ennen joulua kerroimme vanhemmillemme, ultrakuvat iskettiin pöytään ja annettiin asian avautua.

Lopetin työt hiihtolomaviikon jälkeen, nostot kävivät liian raskaiksi. En päässyt muiden mukana harjoitteluun enää keväällä ja "jouduin" aloittamaan äitiysloman jo maaliskuussa. Laskettuun aikaan oli 3 kuukautta.

Olen jo pääsemässä asiaan! Keep with me. :)

Synnytyksen jälkeen aloin ajatella elämääni. Mietin luokanopettajan ammattia, se olisi vaatinut ylioppilaskirjoituksien uusimista arvosanojen parantamiseksi. Olin jo suunnitellut kaiken valmiiksi, kun minulla välähti. Kun kerran haluan hoitoalalle, mutta en vanhuspuolelle sairaanhoitajaksi, miksi en lähtisi tavoittelemaan sitä perimmäistä unelmaa, alkuperäistä haavetta. Kätilöksi koulutetaan vuosittain ihmisiä, ihan tuossa oman kaupungin ammattikorkeakoulussa, kouluun voi hakea ihan normaalisti yhteishaussa kahteen kertaan vuoden aikana. Miksi en hakisi! Heti, kun ajatus muotoutui päässäni, tajusin että se on oikea, täydellinen ajatus. Mies tuki päätöstäni ja kun yhteishaku alkoi, tein hakemuksen.

Kun kutsu pääsykokeisiin tuli, hypin riemusta kotona. Muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttäreni ja minä, siellä me hypimme ja hihkuimme ja pieni tyttöseni oli varmasti aivan ihmeissään. Lähdin varmasti samana päivänä ostamaan pääsykoekirjaa ja aloin lukea. Tajusin pian, että varsinainen lukeminen on lähes mahdotonta koliikkivauvan kanssa, mutta luin sitten kirjan sanelukoneen avulla kasetille ja kuuntelin varmaan kaksi viikkoa putkeen kasettia, vauva sylissä kävellen ympäri asuntoa. Kaikki se aika, kun mies oli töissä kului opiskeluun.

Pääsykoepäivänä tärisin miten kuten Kätilöopistolle. Silloin Sofianlehdonkadun toimipisteessä oli vielä kahvio, siinä myytiin pääsykokeisiin tuleville kahvia ja suklaata. En muuten juonut tuolloin vielä itse kahvia juuri lainkaan. :D Kaikkea sitä tuleekin mieleen. Tein kokeen ja lähdin kotiin. Uskoin pärjänneeni hyvin. Tulokset tulivat ajallaan ja se oli siinä, paikka oli minun! 4. parhaalla koetuloksella minusta tulisi kätilöopiskelija! KÄTILÖOPISKELIJA! Ilmoittauduin ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi poissaolevaksi, koska tyttö oli tuolloin vasta puolivuotias.

Syksyllä 2007 astelin koulun ovista sisälle, maailmaan joka silloin oli vielä niin vieras. Nyt jo niin tuttu, sillä tiellä ollaan. Viittä vuotta ja yhtä lasta myöhemmin valmistuminen alkaa tosissaankin olla käsillä. Joko ensi keväänä tai viimeistään alkusyksystä tutkintopaperit ovat kädessä ja valmistuminen todellista. Kätilöys todellista. Kätilö minussa, minä kätilössä.