Riskitön vai riskillinen.

Jokunen vuosi sitten aiemmin käytetyt termit riskiraskaudesta ja "normaali"raskaudesta hylättiin ja siirryttiin käyttämään termejä matalan riskin raskaus ja korkean riskin raskaus. Miten tämä kuvaakaan nykyajan hoitokulttuuria, missä käsitetään jokainen sairaalan ovista sisään astuva potilaaksi!

On totta, että riskitöntä raskautta ja synnytystä ei ole olemassa. Aina on riski, että jotain kamalaa tai vähemmän kamalaa tapahtuu. Sokeriaineenvaihdunnan muutokset, hepatogestoosi, raskausmyrkytys, ennenaikaiset supistukset, kohdunsuun ennenaikainen avautuminen, ennenaikainen lapsivedenmeno, sikiökuolema, epämuodostumat... Näitä on loputon lista. Samoin synnytyksen aikaisia riskejä, tai riskiksi käsitettäviä tapahtumia. Tärkeämpää kuitenkin kuin katsoa näitä riskejä ja muuttaa se niin sanottu normaali raskauskin matalan riskin raskaudeksi olisi kannustaa odottavia naisia ajattelemaan omaa "tilaansa" luonnollisena asiana, joka on tarkoitettu.

Luonnollisuuteen kannustamisessa olisi monia hyviä puolia, minun näkökulmastani. Jos me ihmiset palaisimme hieman taaksepäin, "juurillemme" ja alkaisimme tajuta, että kuuntelemalla omaa kehoa saa paljon selville, vähenisivät lääkärikäynnit, sairaalakäynnit ja (en käytä termiä turha, koska nykypäivänä käynnit varmasti ovat tarpeen helpottamaan pelokastakin mieltä) tietynlainen laitostuminen.

Jo raskauden alkuvaiheessa tuleva vauva luovutetaan ajatustasolla hoitohenkilökunnalle. Neuvolassa kuunnellaan sydänääniä, sairaalassa katsotaan ultralla, laboratoriossa otetaan verinäytteitä. Unohdetaan kannustaa muodostamaan suhdetta pieneen kohtuvauvaan jo raskauden alkuvaiheessa, unohdetaan monesti tulevan vauvan toinen vanhempi kokonaan. Synnytyksen aikana tuleva vauva luovutetaan entistä voimakkaammin sairaalan henkilökunnalle, unohdetaan kuunnella itseä ja omaa kehoa. Omasta kokemuksesta tunnistan sen luopumisen, mikä tapahtuu sairaalan ovista sisäänastuttaessa. Ei näin tietenkään käy aina, ensisynnyttäjällekään, mutta valitettavan usein. Sairaalan ovet ovat se rajapyykki, mihin asti on jaksettava. Sen jälkeen kätilö ottaa vastuun, on lääkäriä ja hoitajaa ja lääkkeitä ja apua.

Miten ollaan tultu tähän pisteeseen, että oma keho on niin vieras ettei siitä uskalla olla vastuussa. Kipu on pelottava asia, hallitsematon asia. Hallinnantunteesta puhutaan paljon, sitä on tutkittu paljon. Synnyttäessä hallinnantunne pitää pystyä säilyttämään - tiettyyn pisteeseen asti! Sen pisteen ohi pitää uskaltaa antaa mennä, uskaltaa olla ajattelematta, kakkaako ponnistaessa, oksentaako avautumisvaiheessa, huutaako, kiroaako, lyökö tukihenkilöä. Kivulle pitää uskaltaa hieman antautua, kohtuvauva on synnyttävän perheen, erityisesti odottavan äidin - ei sairaalan! Sen tunnistaminen helpottaa antautumista, uskaltamista, heittääntymistä. Uskaltakaa, antautukaa, heittäytykää.