Esikoisen syntymä

Minulla on kaksi synnytyskokemusta. Niiden voimalla voin tehdä tiettyjä päätelmiä ja tiettyjä oletuksia, vaikkakaan en tietenkään voi omien kokemuksieni pohjalta tehdä mitään yleistyksiä. Synnytykseni ovat olleet melko erilaisia. Ensimmäisen lapseni synnyttyä olin varma, etten enää koskaan synnyttäisi (ja käsi ylös kaikki te, jotka olette sanoneet samoin!), toisen lapsen jälkeen olin muutaman tunnin kuluttua valmis tulemaan uudestaan. Mikä tekee kokemuksista niin erilaiset, millä on suurin vaikutus?

Esikoisen raskausaikana päätimme mennä Haikaranpesään, kävimme Haikaranpesän silloin tarjoamat synnytysvalmennukset, jotka riipaisivat vähän pintaa. Olisin halunnut synnytyslaulukurssille jo silloin, mutta en päässyt jonkun muun menon takia ja mieskään ei päässyt keskusteluiltaan. Siinä sitten olikin meidän valmistautumisemme. En osannut etsiä tietoa, en tiennyt mistä katsoa ja etsiä. Internet oli koko ajan käytössä, aktiivisestikin, mutta en osannut käyttää sitä vielä silloin mihinkään "järkevään". Olin 22-vuotias, itse koin itseni silloin aika nuoreksi tulevaksi äidiksi.

Olin loppuvaiheessa raskautta raihnainen, liitoskivut olivat hillittömät ja kävelylenkeillä saatoin joutua kymmenen metrin välein asettamaan lonkkaa parempaan asentoon, kun kipu oli lamaannuttava. Muistan kyllä valittaneeni, että vauva ei koskaan synny. :D Ensimmäisen supistuksen tunsin 37+0 jälkeisenä yönä, muistan elävästi kuinka ajattelin, että nyt vauva on valmis syntymään ja heräsinkin sitten yöllä supistuksiin. Niitä tuli noin 10-14 minuutin välein viiden tunnin ajan, sitten ne lopahtivat. Kuitenkin niin kipeitä, etten osannut nukkua. Sen jälkeen olin tietenkin valmis lähtemään ihan milloin vain. ;) Supistuksia vaan ei kuulunut. Ei yhden ainoaa.

Menimme illalla 13.6. nukkumaan tavalliseen tapaan, ajattelimme seuraavaa päivää, joka oli laskettu aika. Heräsin muutaman tunnin kuluttua supistuksiin. Miehen epämääräisten muistiinpanojen mukaan supistuksia on tullut silloin säännöllisesti 10 minuutin välein. Makailin sängyssä, yritin rentoutua. Supistuksia kesti seuraavaan päivään, noin kello yhteentoista, jolloin ne rauhoittuivat ja sain nukahdettua sohvalla. 14.6. kello 18 aikoihin supistukset alkoivat uudelleen. Ne tulivat noin 8 minuutin välein, olivat selvästi kipeämpiä kuin aikaisemmin. Olin tosi tosi väsynyt ja muistan myöhemmin nukkuneeni supistusten välillä sohvan reunalla heijaten. Kävelin käytävää edestakaisin, hengitin. Myöhemmin selvisi, että olin hyperventiloinut varmasti tunteja.

Yhtään ei enää hymyilyttänyt. Kävelin käytävällä, synnytyslauloin luontaisesti ilman mitään koulutuksia. Mies oli aika hädissään, ei osannut oikein auttaa. Käveli välillä vieressä ja välillä istui sohvalla, laittoi ruokaa, tavaroita valmiiksi sairaalaa varten. Ehkä olisimme voineet suunnitella yhdessä enemmän. Olimme tehneet pari synnytysmusiikkilevyäkin, mutta ei kumpikaan meistä tajunnut laittaa niitä soimaan. Kävin välillä suihkussa, jossain vaiheessa tuli huono olo ja kävin roikkumassa pöntön reunalla vaikka lopulta en sitten oksentanutkaan. Vatsa kuitenkin toimi, synnytys on kyllä hyvä luonnonmukainen tapa toimittaa ummetusvatsa. ;) Olin lisää suihkussa.

Noin kello 23 mies soitti Haikaranpesään, missä kätilö vastasi. Hän halusi puhua minunkin kanssani ja totesi hetken puhuttuaan, että voimme lähteä tulemaan. Sanoin miehelle, että ei lähdetä ihan vielä, sitten kun tuntuu vähän ikävämmältä. Sali oli meille varattuna ja kiirettä ei sinänsä ollut. Tässä vaiheessa oli selvää, että lasketun ajan vauvaa ei enää olisi tulossa, mutta olimme jo aika varmoja, että seuraavan päivän aikana se varmasti jo syntyisi! Kävelin, hengitin, kävin suihkussa. Lopulta päätimme soittaa taksin, kello oli noin 1. Minulla oli ihana hipahtava odotusmekko, jonka olin saanut äidiltäni, hän oli itse käyttänyt sitä veljiäni odottaessaan. Matkalla viereiselle kääntöpaikalle supisti pariin kertaan, taksikuski oli luullut tulevansa hakemaan opiskelijoita baariin ja yllättyikin, kun näki minut huohottamassa supistusta ohi tien laidalla. Matka sairaalaan ei kestänyt kauaa. Taksikuski ajoi hiljaa ja nopeasti, hidasti töyssyissä ja oli muutenkin ihana. Muistan ikuisesti hänen kasvonsa, olisiko hän ollut Turkista kotoisin. Hän toivotti hyvää matkaa, kun siirryin autosta ulos.

En muista matkasta ulkoa osastolle oikeastaan mitään. Luulen, että pari supistusta siinä on tullut, mutta muistan aivan kuin eilisen sen tunteen, mikä minulle tuli kun pääsimme osaston ovista sisälle. Supistus tuli juuri siinä, tarrauduin seinään ja pyysin epiduraalia. Vaikka synnytystoivelistalla olin ajatellut etten sitä ottaisi. Olin epätoivoinen, kipu tuntui ylitsepääsemättömän kamalalta enkä uskonut, että selviytyisin.

Menimme suoraan saliin, missä kätilö kertoi että oli odottanut meitä jo paria tuntia aikaisemmin. Olin supistushöyryissäni ymmärtänyt hieman väärin. Jälkeenpäin ei harmita kyllä yhtään ettemme tulleet sairaalaan aikaisemmin. Salissa kätilö teki varmastikin sisätutkimuksen, kun papereista kerran löytyy tieto siitä, että olin 5cm auki. Hän soitti anestesialääkärille ja alkoi tehdä epiduraalivalmisteluja. Makasin sängyssä kyljelläni ja kipu oli aivan sietämätön. En ymmärtänyt, että pystyssä oleminen olisi helpottanut, olin jotenkin uponnut olemaan potilas. Makasin, hyperventiloin ja kärsin. Anestesialääkäri tuli, puudutti ja ovensuusta totesi "hengitä normaalisti". Siinä vaiheessa tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka krampissa palleani oli, kuinka kamalan tukala olo minulla oli siitä huonosta hengittämisestä.

Ilmeisesti verenpaineeni yrittivät laskea aika mataliksi puudutteen vaikutuksesta, minua tarkkailtiin. Kun kivut olivat lievittyneet, kätilö poistui huoneesta ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun tulimme sairaalaan. Torkahdin vartiksi. Sitten kätilö jo tulikin huoneeseen, oli huolissaan, touhusi. Jossain vaiheessa lääkärikin tuli huoneeseen, sain happea, mitähän kaikkea. Kaikki oli sekavaa. Jälkeenpäin olen lukenut, että sikiön sydänäänissä oli syvä, usean minuutin mittainen lasku, joka ei ottanut korjaantuakseen. Lääkäri kuitenkin teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja sanoi, että voisin aloittaa ponnistamisen. Sydänäänilasku liittyi vauvan nopeaan laskeutumiseen syvälle synnytyskanavaan.

Kätilö ei antanut vielä tuossa vaiheessa lupaa ponnistaa, mutta pian aloin itsekin tuntea ponnistamisentarvetta. Aloin ponnistella puoli-istuvassa asennossa, reidet tärisivät ja olin tuskanhikinen enkä osannut kuvitella siirtyväni sängyltä enää mihinkään. Potilaistuminen oli tapahtunut. Ponnistaminen sujui ihan hyvin, sattui aivan tajuttomasti, mutta ainakin sain tehdä jotain! Jossain vaiheessa sikiön sydänäänissä on taas ollut jotain vikaa, sillä kätilö kaivoi puuduteneulan esiin ja sanoi leikkaavansa episiotomian. Näin neulan ja muistan niin selkeästi kuinka ajattelin, että "et muuten varmasti tuota neulaa työnnä minuun" ja työnsin kaikin voimin. Vauvan pää syntyi sillä ponnistuksella ja episiotomiaa ei tarvittu. Vartalo syntyi heti perässä, vauva vain oli veltto ja vaisu, sininen. Kätilö ja avustava kätilö imivät ja virvoittelivat siinä, hieroivat ja herättelivät ja pian sain pienen tyttäreni rinnalle! Miten autuaan onnellinen hetki. Epäusko siitä, että vauva olikin tyttö! Olin ollut aivan vakuuttunut, että vauva olisi poika.

Istukka syntyi kauniisti, mutta kohtu ei lähtenyt hyvin supistumaan ja sitä painettiin painamasta päästyä. Painaminen teki todella kipeää, en ole ikinä kokenut sellaista kipua kuin kohdun painaminen esikoisen syntymän jälkeen. Kätilö ompeli repeämän klitoriksessa ja häpyhuulessa, välilihaan ei tullut ommeltavaa. Vauva pääsi rinnalle ja alkoi imeä. Siinä se sitten oli, minun pieni aarteeni.

Lapsivuodeosastolla olin todella ahdistunut. Osastolla oli kuuma, ensimmäisen yön olin kahden hengen huoneessa, kun osasto oli aivan täysi. Huonetoverini oli tauotta puhelimessa, minulla ei ollut hetken rauhaa. Olo oli kaikkiaan surkea ja ruokakaan ei oikein maistunut. Kätilö kävi aina katsomassa olinko syönyt ja jos ruoka oli koskematta, hän komensi syömään. Ei siinä, varmasti ihan hyvä juttu ja syöminen monesti helpottikin oloa. Haudoin otsaani kylmillä pyyhkeillä. Perhehuoneeseen saimme sentään tuulettimen, mikä auttoi vähän. Kotiin pääsimme, kun olimme olleet osastolla 2 vuorokautta, 2 yötä siis. Kotiin meneminen oli ihanaa, rauhallista ja levollista, viileää.

Jälkeenpäin tiedän, että olisin tarvinut ennen synnytystä lisää tietoa, enemmän tietoa, keskustelua, kokemuksia synnytyksestä. Sain epiduraalin tilanteessa, jossa oltaisiin voitu kokeilla muitakin keinoja, synnytys eteni nopeasti ja oli kipeä. Jälkiviisas on helppo olla - ja synnytyskokemus on kuitenkin hyvä. Se johdatti minut itseni tälle tielle, tekemään työtä joka on eri tavalla arvokasta! Tärkeää ja kaunista, mahdollistavaa. Synnytettyäni ymmärsin, että tämä on se asia, mitä haluan tehdä, tavalla tai toisella ja sillä tiellä ollaan.