Matkaa teen.

Opintojen alussa tuntui, että kätilöys on pitkän matkan päässä. Jokainen sairaanhoitaja-tutkinnon opintoihin liittyvä jakso, teoria tai harjoittelu tuntui vähän turhalta. Minustahan tulee kätilö. Alkuhuuma onneksi helpotti ja sain kiinni rauhallisesta opiskelusta, yritin löytää kaikista opinnoista jotain mielenkiintoista ja useimmiten onnistuinkin. Kaikki harjoittelut, joissa olen ollut ovat olleet mielenkiintoisia ja tärkeitä. Voisin olla töissä ihan millä tahansa osastolla niistä kaikista, joissa olen ollut harjoittelussa.

Ensimmäinen varsinainen kätilötyön harjoittelu oli naistentautien harjoittelu, minkä suoritin Naistenklinikan päivystyksessä. Työ oli mielenkiintoista, vaikka meille alkulopinnoissa oleville ei kuulunutkaan raskaana olevien hoito raskausviikon 12 jälkeen, oli osastolla kuitenkin lähes jatkuvasti myös pian synnyttäviä äitejä, joilta otettiin ktg-käyrää ja tehtiin ulkotutkimuksia. Käyrät näkyivät kansliaan ja niitä seuraamalla oppi jotain. Se oli alku. Sain myös tehdä elämäni ensimmäisen ulkotutkimuksen tuon harjoittelun aikana - ja vielä perätilamasulle! Sehän vasta olikin jännittävää. Kädentaidot, niin tärkeät ja niin turhat.

Naistenklinikan päivystyksessä oli raskaana olevien lisäksi asiakkaina gynekologisia syöpäpotilaita, vuotohäiriöisiä, kummallisista alavatsakivuista kärsiviä, you name it. Alkuraskauden keskenmenot kuuluivat myös työhön. Kuinka monta keskenmenoa ehdinkään nähdä, kuinka monen perheen kanssa jutella. Tuntuu, että asiat joita perheille sanottiin ovat merkityksettömiä. Käytännön asioita, vuodon kestoon, kipuun, sairaslomaan liittyviä asioita. Kun perheelle ainoa merkityksellinen asia on se, että toivottu pieni lapsi ei koskaan tule syntymään. Mitä sanoa, mitä tehdä. En vieläkään tiedä. Oppiikohan siihen koskaan? Olen pahoillani. Riittämätöntä.

Syöpäpotilaat avasivat silmäni. Nuoria, vanhoja, kaikkea siltä väliltä. Alkuvaiheessa olevia, loppuvaiheessa olevia, kuolevia. Kuinka monena iltana itkin kotona sängyssä, kuinka pahalta tuntui nähdä se toinen ääripää tästä kätilön ihmeellisestä ammatista. Ja kuinka palkitsevalta tuntui kohdata ihminen, ei syöpää. Olla läsnä, lohduttaa, tarjota tukea ja apua - vaikka mikään, mitä tein ei voinut poistaa sitä tosiasiaa, että kohtaamillani ihmisillä oli parantumaton sairaus. Muistan elävästi heidän kasvonsa, en tietenkään kaikkien, mutta monen kuitenkin. Joillain oli mukana äiti, toisilla täti, joillain puoliso ja sitten olivat he, jotka tulivat yksin. He kaikki opettivat minulle jotain sellaista, mitä ei voi oppia muualla kuin syöpäpotilaiden kanssa. Läsnäolon hiljaisuutta, lämpöä, empatiaa. Joskus ei voi tehdä muuta kuin olla. Pitää kädestä kiinni, kun lääkäri tekee kivuliasta toimenpidettä, sanoa lohduttavia sanoja. Muistuttaa hengittämään kivun keskelläkin. Ja olla siinä, paikalla, läsnä.

Kun me puhumme kätilöstä, tarkoitamme yleensä sitä kätilöä, joka on töissä synnytyssairaalassa, synnytysosastolla ja joka hoitaa työkseen synnytyksiä. Unohdamme ne kaikki muut kätilöt. Lapsivuodeosaston kätilöt, äitiyspoliklinikan kätilöt, naistentautien poliklinikan kätilöt, antenataaliosaston kätilöt, naistentautien osaston kätilöt, syöpätautiosaston kätilöt, lapsettomuuspuolen kätilöt, ultraavat kätilöt. Kätilö on seksuaali- ja lisääntymisterveyden ammattilainen, työtä voi tehdä melkein missä tahansa. Tyttöjen talolla, poikien talolla, neuvolassa, hyväntekeväisyysjärjestössä. Kriisialueella. Jokaiselle löytyy jotakin, kaikille se oma juttu. Jokainen meistä on tärkeä ja omalla tavallaan tekee sitä työtä, jonka parhaiten osaa.

Uskon ammattitaitoon, uskon rautaiseen kokemukseen. Kärsin, kun kätilön ammattitaitoa esimerkiksi ultraajana haukutaan, vaikkei tiedetä asiasta mitään. Olen opetellut pitämään asioita sisälläni, olemaan sanomatta ääneen niitä asioita, jotka eniten harmittavat. Varmasti vaikeimpia asioita kätilön ammatissa on se, että syntymän lisäksi aina painitaan myös kuoleman kanssa. Kuolema on se viimeinen vastapeluri, jonka kanssa jokainen sota käydään. Kuolema.