Kuopuksen synnytys oli aika paljon erilainen kuin esikoisen. Olin ensinnäkin paremmin valmistautunut.
Synnytyslaulukurssi oli aika iso elämys, kokemus, tajunnanavaaja. Tajusin yhtäkkiä, että sen sijaan että inhoaisin kosketusta, kosketus onkin mukava asia. Esikoisen synnytyksen aikana miehen kosketus oli lähinnä kauhistuttava, mutta oliko kyse sittenkin siitä, että mies kosketti väärällä tavalla! Yhtäkkiä kuitenkin toisen kädet omalla selällä tuntuivat hyvältä, paino, lämpö ja tunne. Hengittäminen yhdessä toisen kanssa, laulaminenkin. Synnytyslaulu on jotain muuta kuin pelkkää laulua, se on täysvaltainen tunnetila.
Synnytyslaulukurssin lisäksi kävin mammajoogassa Manipurassa. Jooga sinällään oli jo tuttu ja mammajooga tuntui ehkä vähän lepsulta, olisin toivonut ehkä jotain muuta, enemmän kuin hengitystä. Kuitenkin synnyttäessä käytin hyväksi mammajoogan oppeja, hengittelyä, asentoja. Edelleenkin toivoisin, että olemassa olisi toisenlainen jooga tuon synnytysvalmennusjoogan lisäksi. Mutta kuitenkin.
Anu Lampinen Heketistä kävi puhumassa meille syntymän hoitotyön tunnilla työstään; akupunktiosta ja vyöhyketerapiasta. Hän näytti meille myös gua sha-kampoja, ostinkin oman, mutten koskaan saanut sitä itselleni asti. Gua sha ei ehkä kuitenkaan ollut minulle se juttu, en usko että kivun aiheuttaminen vähentää kipua. En ole suostunut myöskään aqua-rakkuloihin kummassakaan synnytyksessä, samasta syystä. Otin kuitenkin kaikki vyöhyketerapiavinkit talteen, paperit ovat tuolla hyllyssä edelleen. "Täysiaikaisuuden" nurkilla aloimme päivittäisen rentoutushieronnan, mies hieroi jalkoja öljyllä ja paineli eri pisteet läpi. Säärissä oli kolikon kokoiset mustelmat, mutta kipu tuntui vain hyvältä. Join lisäksi runsaasti vadelmanlehtiteetä, kyykin ja pompin pallolla. Valmistauduin fyysisesti henkisen puolen lisäksi.
Päätimme aika viime tipassa, että menemme toisenkin lapsemme kanssa Haikaranpesään synnyttämään. Ajatuksena oli, että kokeilisimme allasta, olisin halunnut synnyttää veteen. Harmittaa edelleen, että synnytyksen huumassa kieltäydyin kätilön tarjouksesta laittaa vesi valumaan. Olenkin varannut vesisynnytysmahdollisuuden sen mahdollisen (ja erittäin epätodennäköisen) kolmannen lapsen kohdalle. Ja mistä vetoa, että vesisynnytyksen jälkeen keksisin jonkun uuden tavan, miten haluaisin synnyttää. ;)
Päivää ennen laskettua aikaa minua supisteli jonkin aikaa illalla. Supistelua oli ollut silloin tällöin, pientä nippailua ja vähän kovempiakin yksittäisiä supistuksia. Illalla supisti hetken aikaa, se kuitenkin lakkasi ja menimme nukkumaan. Aamulla esikoisella oli tanssitunti, heräilimme ajoissa sitä varten ja havahduin tajuamaan, että supistaa. Harvakseltaan, yli puolen tunnin välein, mutta kunnolla. Kipeästi, eri tavalla kuin aikaisemmin. Sanoin miehelle, että tämä taitaa nyt olla tässä, se on menoa. Laitoimme viestin äidilleni, että esikoinen tarvitsisi todennäköisesti hoitopaikan ja äiti toivoi, että miehensä ehtisi kokouksesta hakemaan esikoista.
Mies lähti esikoisen kanssa tanssiin, jäin itse touhuilemaan kotiin. Supistukset tihenivät, aivan yhtäkkiä epäsäännöllisistä ja harvakseltaan tulevista noin 4 minuutin välein tuleviksi. Otin äänen käyttöön oikeastaan heti, siitä tuntui olevan apua. Äitini soitti, kysyi mikä tilanne oikein on, kun oli vain saanut viestin. Hän kuuli, että nyt jotain on tapahtumassa, käski minun soittaa sairaalaan. Hän oli myös soittanut miehelleni, että tämä tulisi kotiin ja omalle miehelleen, että tämä lähtisi tulemaan meille nyt, heti.
Soitin itse sairaalaan. Olin kipeä, minulla oli käsittämättömän kuuma. Riisuin vaatteet, minulla oli paha olo. Lopulta en kuitenkaan oksentanut, niin kuin en esikoisenkaan synnytyksessä. Suihkutin alavatsaa tulikuumalla vedellä, supistusten välissä soitin puheluita ja keräsin tavaroita kasaan ympäri asuntoa. Sairaalassa vastasikin yllättäen tuttu kätilö. Hän kysyi, onko tuttuus ongelma, olisinko mieluummin halunnut toisen kätilön. Alunperin olin ajatellut, etten missään nimessä haluaisi ketään tuttua hoitamaan synnytystäni. Yhtäkkiä puhelimessa, synnytyksen ollessa käynnissä, tuntuikin ihan hyvältä ajatukselta, että vastassa olisi tuttu ihminen! Sovimme, että tulemme kunhan pääsemme. Tai jotain, en tarkkaan enää muista - ja tuossa vaiheessa minulla oli taas kiire suihkun luokse. Tein itselleni sisätutkimuksen ja pelästyin. Kohdunsuu oli todella auki, noin 6-7 cm. Säikähdin ja kivut moninkertaistuivat. Onneksi mies tuli esikoisen kanssa juuri tässä kohdassa kotiin, laittoi asioita järjestykseen. Heti perään tuli myös äidin mies, jolle totesin heti että joutuu viemään meidät sairaalaan, ei olisi enää aikaa jäädä odottamaan taksia. Hän vei esikoisen autolle ja sillä aikaa minä puin päälle, kiskoin mekon niskaan ja sukat jalkaan. Tai siis mies kiskoi sukat jalkaani, kengännauhoja en uskaltanut edes ajatella, joten laitoin Prisman crocs-kopiot. :D
Automatka oli hurja. Esikoinen istui miehen kanssa takapenkillä, oli tavallaan kauhuissaan tilanteesta. Minä lauloin supistuksia pois, muista ikuisesti Ilmalan sillan, jonka siltapalkkien ylitykset tuntuivat aivan järkyttävän pahalta tärinöineen. Lauantai-aamupäivän liikenne oli onneksi todella pientä ja olimme alle kymmenessä minuutissa sairaalalla. Sanoimme esikoiselle heipat, vakuuttelin että kaikki on hyvin ja että pian hän pääsisi katsomaan pikkuveljeä. En taaskaan muista matkasta ulko-ovelta osastolle oikeastaan mitään, hämärästi hissin oven, en muuta.
Osastolla Anni oli vastassa. Rauhallisena ja jämäkkänä, minua supisti ja Anni ei painostanut eikä pakottanut mihinkään suuntaan vaan tarjosi siinäkin hetkessä apua ja tukea. Pääsimme suoraan synnytyssaliin, kävin matalalle sängylle kontilleni ja tehtiin sisätutkimus. Ktg-lätkiä yritettiin laittaa, mutta langattomat lätkät eivät toimineet. Sähläystä, jota en oikeastaan edes huomannut. Minua pyydettiin siirtymään sängylle ja siinä olin alkuun kontillani päätyä vasten. Samalla yritettiin saada käyrää esille, oikeastaan onnistumatta.
Yhtäkkiä minulla oli kamala jano, irrationaalinen jano. Pyysin miestä tuomaan vettä, Anni sanoi, että laseja ei ole huoneessa ja pyysin, että mies menisi sitten keittiöstä (käytävältä) hakemaan vettä. Anni totesi miehelle, että nyt ei ehkä ollut paras hetki - ja voi miten ärsyttävää se minun mielestäni silloin olikaan! Muistan kuitenkin kuinka ihanilta Annin kylmät kädet tuntuivat ärtyneellä, kipeällä iholla. Kiitin siitä ja Anni piti käsiään siinä pidempään. Sitten kylmä hiki nousi pintaan, adrenaliinihumahdus hyökyi vartalooni, ponnistuttaa. Ei, en halua, en pysty tähän, lähden kotiin! Ei, ei, ei! Yritän ensin ponnistaa polvillani, mutta asento tuntuu huonolta, pahalta, ahdistavalta. Anni ehdottaa, että siirtyisin kyljelleni ja teen niin mielelläni. Kipu on uskomaton, poltto - nimityksen ymmärtää vasta, kun on sen kokenut. Huudan, muistan kuinka huudan. Synnytyslaulu on muuttunut ponnistushuudoksi. Onneksi kukaan ei käske olla hiljaa. Pahimman poltteen päätteeksi pää syntyy, ja vartalo oikeastaan heti siihen perään. Mikä helpotus, huokaan ja muistaakseni sanon ääneenkin, HUHHUH. Hän on täällä, pieni poikamme on maailmassa.
Luonnonmukainen, fysiologinen synnytys. Ktg-käyrää ei ole minuuttiakaan, sairaalassa ehdimme olla noin 20 minuuttia. Synnytystä oli kestänyt ensimmäisestä säännöllisesti supistuksesta alle 2 tuntia. Uskomaton kokemus, voi kun jokainen saisi kokea tuon kaiken, mahtavan, voimaannuttavan ja voimallisen! Olla nainen, todella.
Mutta se turvallisuuden tunne. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin että kätilönä tulisi olemaan minulle tuttu ihminen, tuttu kätilö, tuttu. Joku, jonka olin tavannut ennenkin, johon pystyin luottamaan ihan eri tavalla. Meidän mallimme on mielestäni väärä. Jokaisella pitäisi olla oikeus vaikuttaa synnytystään hoitavaan kätilöön! Jokaisen pitäisi saada tavata kätilö etukäteen. Ei luulisi olevan ihan mahdotonta, luulisin jotenkin, että muualla toimivat mallit voitaisiin ottaa käyttöön täälläkin.
Omista synnytyksistä voi ammentaa voimaa, varmuutta ja tiedonhalua. Mitä enemmän asioita mietin, sitä enemmän haluan tietää. Oliko säännöllisestä vyöhyketerapiasta apua synnytyksen nopeuteen? Olisiko synnytys kestänyt pidempään, olisiko se käynnistynyt myöhemmin, olisiko kaikki mennyt yhtä hyvin? Olisinko pystynyt lääkkeettömään synnytykseen, jos synnytys olisi kestänyt paljon pidempään? Toisaalta, olisiko synnytyskipu ollut yhtä kova jos synnytys ei olisi edistynyt yhtä vauhdikkaasti.
En voi käyttää omia synnytyksiäni sinällään työvälineenä, mutta ne herättävät mielenkiintoni, nostattavat ajatuksia ja kysymyksiä. Voinko tarjota jollekin muulle saman kuin oma kätilöni tarjosi minulle? Empaattisen läsnäolon ja kyvyn toimia parhaansa mukaan. Vastaus on että voin. Olen tehnytkin niin, tosin opiskelijana. Parantamisen varaa on toki aina, valmiuteen on pitkä aika. Kokemusvuosia kaivataan niin monia lisää. En tiedä, uskon kuitenkin olevani oikealla tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti