Olen pikku hiljaa ymmärtänyt, kuinka oleellisia suhteet ovat nykypäivän työelämässä. Tästä ymmärryksestä lähtien olen "kuumeisesti" pyrkinyt muodostamaan niitä suhteita, turvaamaan ammatillista selustaani. Jos haluaa töitä ja vielä mieleisestään paikasta, suhteet ovat ratkaisu.
Viime keväänä minulle tarjottiin yllättäen melkein neljän kuukauden sairaslomasijaisuutta. Olin suunnitellut, että olisin kesän kotona tulevan eskarilaisen ja pienen puolitoistavuotiaan kanssa, mutta toisin kävi. Soitin miehelle, soitin äidille ja tein päätöksen. Hulluhan minä olisin, jos en ottaisi tarjottua työtä vastaan! Tuo työ poiki seuraavan tarjouksen, tälle keväälle olisi ollut tarjolla parin kuukauden pesti. Sitä en voinutkaan ottaa vastaan, mutta sen jälkeen tarjoutui tilaisuus joulusijaisuuteen. Pari viikkoa, mutta kuitenkin. Ja osuvasti juuri kesätyöhakukauden alkuun. Tietenkin otin tarjotun pätkän vastaan, ei epäilystäkään.
Kävin viimeisenä päivänä osastonhoitajan luona juttelemassa tulevasta kesästä ja nyt sitten jännitetään, saanko töitä vai en. Jotenkin uskoisin, että saan - mutta koskaanhan ei voi olla sataprosenttisen varma. Luulen, että minulla on nyt jalka oven välissä, toivon että se pysyy siellä. Tulevaisuus "turvattu".
Koulun puolesta, vielä viimeinen rutistus. Olen selvittänyt ja selvittänyt, kaikki kurssit pitäisi olla mahdollista saada suoritettua. Viimeinen harjoittelu, kauhistus sentään. Tuolla hyllyn päällä odottaa pari ompelusettiä, harjoittelua varten. Jos tekniikka olisi hallussa, anatomian hahmottaminenkin voisi olla helpompaa.
Tämä pariviikkoinen, minkä nyt olin töissä avasi joitain ikkunoita. Ajatuksia. Huomasin olevani pehmeämpi kuin olen ajatellut. Joustavampi kuin olen ajatellut. Armahtavampi kuin olin ajatellut. Muistin taas, miten hyvältä tuntuu olla työssä, jossa kiitos tulee monin tavoin - vaikkakin vain harvoin varsinaisina kiitoksen sanoina. Löysin itsestäni puolen, jonka avautumisesta voin varmasti kiittää doulakurssia.
Edellisessä blogitekstissäni puhuin jo ihmisen omasta vastuusta, omista päätöksistä. Siitä, miten jokaisella täytyy olla oikeus tehdä itse omat päätöksensä, vaikka ammattilaisen mielipide olisi täysin erilainen. Olen kuunnellut itkua, naurua, hymyjä, kauniita sanoja. Sen lisäksi olen kuunnellut huutamista, kiroilua ja haukkumista. Olen kuunnellut uhkauksia. Tyynenä ja rauhallisena olen ottanut vastaan ihmisten pahaa mieltä, vaikka mielestäni sen syy tai sen purkaminen minuun on täysin ala-arvoista ja naurettavaa. Olen kuitenkin tajunnut, että parempi että pahalla mielellä on purkautumiskanava, reitti ulos. Syystä tai tavasta huolimatta. Tiedän omat rajani, tiedän missä vaiheessa minulla ei enää ole velvollisuutta kuunnella, mutta en enää ota sitä henkilökohtaisesti. Ihmisten paha mieli ei ole suunnattu minuun vaan johonkin muuhun, yhteiskuntaan, omaan oloon, ihan mihin tahansa. Tavallaan toivoisin, että itsekin pystyisin soittamaan johonkin sattuman kaupalla valitsemaani paikkaan ja haukkumaan puoli tuntia puhelimeen vastannutta. Ehkä se helpottaisi joitakin pahan mielen hetkiä.
Ammatillinen minä pystyy ottamaan vastaan kiukun, surun, ilon, ahdistuksen, ärsytyksen. Tietenkin jossain kohdassa raja tulee vastaan, mutta siinä vaiheessa voinkin ammatillisessa maailmassa pyytää jonkun muun tilanteeseen. Kotimaailmassa pitäisi kai pystyä samaan, mutta se onkin sitten vaikeampaa. Harjoitus tekee mestarin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti