Nro2

Toinen kohta listassa, Build Her a Nest:

Mammals try to find warm, secure, dark places to give birth – and
human beings are no exception. But it is the feeling of security and
confidence that is important to us, rather than the environment
itself. And if we can find ways to help women to feel more private
and confident, we will greatly improve the likelihood of them having
a normal birth.

Tässä listan kohdassa puhutaan pesän rakentamisesta, nisäkkäiden luontaisesta synnytyskäyttäytymisestä ja turvallisuuden tunteesta ympäristöön liittyen. Itse näen tämän kohdan merkityksellisenä, synnytyskokemukseen voimakkaasti vaikuttavana tekijänä.

Synnytysympäristö sisältää paljon enemmän kuin vain sen varsinaisen fyysisen ympäristön, missä synnytys tapahtuu. Fyysisten tilojen, laitteiden, valojen ja muiden vastaavien asioiden lisäksi ympäristö koostuu asenteista, kätilön toiminnasta, perheen mahdollisuudesta tehdä tilanteesta omannäköisensä, mahdollisista rajoitteista (esimerkiksi aikarajoista vedenmenon tai yliaikaisuuden yhteydessä) jne. Vain mielikuvitus on rajana.

Toisille synnyttäjille oma synnytysympäristö rakentuu pään sisälle, merkityksellistä ei silloin ole, tapahtuuko synnytys sairaalassa vai kotona. Toisille fyysinen ympäristö on paljon merkittävämpi ja heille fyysisen ympäristön muokkaaminen mahdollisimman vähän häiritseväksi esimerkiksi kirkkaita valoja vähentämällä ja omia tavaroita synnytyssaliin tuomalla voi olla todella hyödyllistä. Toiset kokevat sairaalan ympäristönä todella voimakkaasti negatiivisena ja toisille se taas luo turvallisuuden tunnetta ja positiivista energiaa. Ihmiset ovat niin erilaisia, ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, tapaa toimia.

Itse kallistun uskomaan, että turvallisuuden tunne on se merkittävin asia. Mikä tahansa paikka voi olla hyvä synnytysympäristö, jos synnyttäjällä on turvallinen ja hyvä olo. Eniten tähän varmasti vaikuttaa se, kuka/ketkä synnytystilanteessa ovat mukana. Puoliso, oma äiti, kätilö, doula, kätilöopiskelija, lääkäri, muu tukihenkilö, the list goes on. Jospa suomessakin päästäisiin siihen tilanteeseen, missä synnyttäjä voisi tavata kätilön etukäteen. Kätilön ja synnyttäjän välinen suhde alkaisi muodostua jo raskausaikana ja synnytyksen ollessa ajankohtainen luottamuksellinen suhde olisi jo olemassa eikä sitä tarvitsisi alkaa luomaan synnyttäjän ollessa jo kipeä.

Tässäpä haastetta. Ensimmäisistä sanoista asti luodaan suhdetta synnyttäjään, perheeseen siten, että synnytyksen edetessä pidemmälle synnyttäjä voi luottaa kätilöönsä täysin, varauksetta. Kaikkien kanssa kemiat eivät tietenkään voi kohdata, mutta sekään ei välttämättä ole este - luottaa voi kemioista huolimatta.

Olen lukenut opinnäytetyötä varten paljon tutkimusta erilaisista synnytyskokemukseen vaikuttavista asioista ja synnytysympäristö tulee todella monissa esille. Allekirjoitan tämän "kymmenen käskyn" kohdan omalta osaltani täysin.

Kätilön 10 käskyä; nro1

Törmäsin The Royal College of Midwives:n Supporting Normal Birth-kampanjan sivuille internetin ihmemaassa. Sivuilta löytyy tulevaisuudessa toivottavasti paljon tutkimustietoa luonnollista syntymää ja synnytystä tukevasta kätilötyöstä ja jo nyt sieltä löytyy apuja panikoivalle kätilöopiskelijalle. Ajattelin tulostaa sekä tämän Ten top tips että tämän Getting off the bed itselleni muistutukseksi jatkoa ajatellen. Ajattelin nyt lisäksi käydä tässä itselleni läpi noita kymmentä kohtaa. Pohdinta avaa ajatusta taustalla ja toivottavasti ajatus jää sitten tukevammin mieleen.

Ensimmäinen kohta listassa, Wait and See:

The one single practice most likely to help a woman have a normal
birth is patience. But in order to be able to let natural physiology
take its own time, we have to be very confident our own knowledge
and experience. To do this, we need to be able to acquire more
knowledge and experience of normal birth - and know when the
time is right to take action. 

Kärsivällisyys on hyve. Sekä tässä päivittäisessä arjessa että sitten työmaailmassakin. Jos ei ole mitään hätää, mitään kiirettä, miksi kiirehtiä. Synnytys kestää tavallisesti muutamasta tunnista vuorokausiin, jos siihen ei puututa lääketieteellisesti. Synnytystä voidaan tietenkin yrittää vauhdittaa lääkkeillä tai luonnonmukaisemmilla keinoilla, kuten akupunktiolla tai vyöhyketerapialla, rentoutusmenetelmillä ja muilla vastaavilla, mutta monesti vauhdittaminen ei ole tarpeen, jos äidillä tai lapsella ei ole hätää. Erityisesti synnytyksen alkuvaiheessa synnyttäjän olisi tärkeää saada rauhassa levätä, jotta hän jaksaisi loppuun asti. Olen itse ottanut tavaksi neuvoa loppuraskaudessa äitejä lepäämään ja rentoutumaan sen sijaan, että he yrittäisivät siivoamalla ja rappuja ravaamalla saada synnytystä käynnistymään. En sitten tiedä, uskotaanko minua. :D

Kun synnyttäjä tulee sairaalaan, sairaalan kello pyörähtää käyntiin. Jos kätilö haluaa pysäyttää kellon, häneltä vaaditaan kykyä puolustaa omaa kantaansa, puhua synnyttäjän puolesta ja vankkaa ammattitaitoa. Pitää tietää tarkalleen, missä tilanteissa synnytyksen kulkuun pitää puuttua lääketieteellisin keinoin ja lisäksi pitää olla varma omasta ammattitaidostaan. Itsevarmuus ei tietenkään riitä, lisäksi pitää vakuuttaa muut siitä, että tietää mitä on tekemässä - muut kätilöt sekä osaston lääkärit. Pitää osata perustella ja argumentoida.

Kiire osastolla asettaa omat haasteensa argumentointiin. Parhaiten luonnollista syntymää voi tukea olemalla läsnä synnyttäjän kanssa ja kiireessä kätilöllä ei välttämättä ole mahdollisuutta istua synnyttäjän kanssa synnytyshuoneessa pitkiä aikoja yhteen putkeen. Tällöin doulasta olisi huomattavan paljon hyötyä, doula mahdollistaisi jatkuvan tuen ja siten tukisi luonnollista syntymää. Melko suurella varmuudella kätilöt haluaisivat itse tarjota jatkuvaa tukea ja läsnäoloa, mutta jos se ei ole mahdollista, synnyttäjältä ei pidä kieltää doulaa, joka voi tuon tuen tarjota.

Missä vaiheessa sitä sitten on valmis odottamaan, odottamaan, odottamaan. Kuinka monessa synnytyksessä pitää ensin olla mukana. Go with the flow? Aion ainakin yrittää, lisää tietoa, ikuisesti.

Päämäärän pohdintaa

Mitä todella haluan oppia tai tehdä 7 viikon synnytyssaliharjoittelun aikana.

Haluan muistaa, että ktg:n voi ottaa muutenkin kuin makuullaan. Haluan muistaa tarjota äideille muitakin asentoja. En halua olla se kätilö, joka pakotti makuulle. Haluan osata arvioida, milloin ktg olisi kuitenkin paras ottaa makuullaan.

Haluan uskaltaa olla läsnä perheelle heti ensitapaamisen ensihetkestä asti. Niin, että perhe voi luottaa minuun ja siihen, että ajattelen heidän parastaan.

En halua humpsahtaa kaavaan, jossa hoidetaan jokaista synnyttäjää samalla tavalla, saman rutiinin mukaan.

Haluan olla rohkea, perustella kantojani ohjaaville kätilöille.

En halua olla liian radikaali, etten anna vaikutelmaa typeryydestä ja tyhmänrohkeudesta.

Haluan kannustaa äitejä valitsemaan pystyasentoja makuuasennon sijaan.

Haluan tuoda rohkeutta niille, joilta rohkeus alkaa loppua.

Haluan jo löytää omaa tapaani hoitaa synnytystä, olla hoitamatta mahdollisuuksien mukaan. Haluan nähdä eron kätilön hoitaman synnytyksen ja äidin synnytyksen välillä.

Haluan mahdollistaa kodinomaisen sairaalasynnytyksen edes yhdelle perheelle.

Päämäärätöntä pohdintaa

Aloitan tekstin ilman otsikkoa. En keksi mitään kuvaavaa, mitään joka kertoisi niistä ajatuksista, joita päässä juuri nyt myllertää. Ihan vastahan varasin harjoittelupaikan, ihan juuri äsken, eilen! Nyt sen viimeisen, vihoviimeisen! harjoittelun alkuun on enää alle kolme viikkoa, sain juuri ensimmäiset työvuorotkin. Ja osaston tarjoamat "vaatimukset" opiskelijalle. Ja heidän arviointiperusteensa. Ja hui, seitsemässä viikossa pitäisi oppia tuo kaikki, sisäistää tuo kaikki, osata perustella ja osata kyseenalaistaa ja osata kädentaitoja ja kommunikaatiota. Reagoida tilanteissa, missä kaikki ei menekään suunnitellusti! Arvioida erilaisten toimenpiteiden tarvetta. Sitä, tätä ja tuota. Ja melkein pahinta kaikessa, pitäisi tehdä myös omat tavoitteet. Kirjata ylös niitä asioita, joissa on huono ja niitä, mitä ei tajua alkuunkaan. Tunnustaa epätäydellisyytensä.

Oman epätäydellisyytensä tunnustaminen on niin iso asia ja niin vaikeaa, minusta tuntuu, erityisesti meille suomalaisille. Ollaan vaatimattomia, viimeiseen asti. Piilotellaan omia taitojamme. Ja ah, jos joku uskaltaa tulla sanomaan, että on jossain hyvä! Miten se voikaan olla niin itseään täynnä, omakehu haisee! Huh. Tässä pitäisi sitten osata kulkea jotain keskiviivaa, löytää se oikea kohta vaatimattomuuden ja itsetyytyväisyyden ja omakehun väliltä.

Ihminen oppii niin kauan kuin elää. Koskaan ei olla siinä tilanteessa, että ihminen olisi täydellinen, valmis. Kätilön työssä ei koskaan voi lakata opiskelemasta. Vapaa-ajan käyttäminen koulutuksiin ja lisäoppiin on varmasti ammatistaan ja sen kehittämisestä kiinnostuneen kätilön merkki. Pitää uskaltaa myöntää, että aina on jotain lisää, jotain uutta ja tärkeää. Ja sitten pitää myös osata erotella jyvät akanoista, vaarallinen vaarattomasta ja hyödyllinen hyödyttömästä. On olemassa suosituksia, jotka ohjaavat välttämään tiettyjä aiemmin rutiininomaisesti tehtäviä toimenpiteitä - osa tutkimusten mukaan hyödyttömiä ja osa selvästi vaarallisia. Ja sitten on niitä hyödyllisiä, joihin pitäisi panostaa. Esimerkiksi jatkuva läsnäolo. Siihen pitäisi oppia, siihen pitäisi panostaa. Sitä pitäisi kehittää.

Tajusin tänään, kuinka "hurjia" asioita voin kohdata seuraavassa harjoittelussa. Ihmiset ovat elämänsä tärkeimpien hetkien lähellä, toiset raskaimpien ja toiset parhaimpien. Toisille käyntejä kertyy ja toiset vain tulevat ja synnyttävät. Jokainen täytyy kohdata ainutlaatuisena juuri sillä hetkellä. Kuinka raskas tuon jakson täytyy olla, kuinka paljon on opittavaa! Kaiken sisäistäminen, edes puolien sisäistäminen on varmasti haaste. Yritän keskittyä olennaiseen jakson aikana. Kehittymiseen.

Suhteita ja tajuamisia.

Olen pikku hiljaa ymmärtänyt, kuinka oleellisia suhteet ovat nykypäivän työelämässä. Tästä ymmärryksestä lähtien olen "kuumeisesti" pyrkinyt muodostamaan niitä suhteita, turvaamaan ammatillista selustaani. Jos haluaa töitä ja vielä mieleisestään paikasta, suhteet ovat ratkaisu.

Viime keväänä minulle tarjottiin yllättäen melkein neljän kuukauden sairaslomasijaisuutta. Olin suunnitellut, että olisin kesän kotona tulevan eskarilaisen ja pienen puolitoistavuotiaan kanssa, mutta toisin kävi. Soitin miehelle, soitin äidille ja tein päätöksen. Hulluhan minä olisin, jos en ottaisi tarjottua työtä vastaan! Tuo työ poiki seuraavan tarjouksen, tälle keväälle olisi ollut tarjolla parin kuukauden pesti. Sitä en voinutkaan ottaa vastaan, mutta sen jälkeen tarjoutui tilaisuus joulusijaisuuteen. Pari viikkoa, mutta kuitenkin. Ja osuvasti juuri kesätyöhakukauden alkuun. Tietenkin otin tarjotun pätkän vastaan, ei epäilystäkään.

Kävin viimeisenä päivänä osastonhoitajan luona juttelemassa tulevasta kesästä ja nyt sitten jännitetään, saanko töitä vai en. Jotenkin uskoisin, että saan - mutta koskaanhan ei voi olla sataprosenttisen varma. Luulen, että minulla on nyt jalka oven välissä, toivon että se pysyy siellä. Tulevaisuus "turvattu".

Koulun puolesta, vielä viimeinen rutistus. Olen selvittänyt ja selvittänyt, kaikki kurssit pitäisi olla mahdollista saada suoritettua. Viimeinen harjoittelu, kauhistus sentään. Tuolla hyllyn päällä odottaa pari ompelusettiä, harjoittelua varten. Jos tekniikka olisi hallussa, anatomian hahmottaminenkin voisi olla helpompaa.



Tämä pariviikkoinen, minkä nyt olin töissä avasi joitain ikkunoita. Ajatuksia. Huomasin olevani pehmeämpi kuin olen ajatellut. Joustavampi kuin olen ajatellut. Armahtavampi kuin olin ajatellut. Muistin taas, miten hyvältä tuntuu olla työssä, jossa kiitos tulee monin tavoin - vaikkakin vain harvoin varsinaisina kiitoksen sanoina. Löysin itsestäni puolen, jonka avautumisesta voin varmasti kiittää doulakurssia.

Edellisessä blogitekstissäni puhuin jo ihmisen omasta vastuusta, omista päätöksistä. Siitä, miten jokaisella täytyy olla oikeus tehdä itse omat päätöksensä, vaikka ammattilaisen mielipide olisi täysin erilainen. Olen kuunnellut itkua, naurua, hymyjä, kauniita sanoja. Sen lisäksi olen kuunnellut huutamista, kiroilua ja haukkumista. Olen kuunnellut uhkauksia. Tyynenä ja rauhallisena olen ottanut vastaan ihmisten pahaa mieltä, vaikka mielestäni sen syy tai sen purkaminen minuun on täysin ala-arvoista ja naurettavaa. Olen kuitenkin tajunnut, että parempi että pahalla mielellä on purkautumiskanava, reitti ulos. Syystä tai tavasta huolimatta. Tiedän omat rajani, tiedän missä vaiheessa minulla ei enää ole velvollisuutta kuunnella, mutta en enää ota sitä henkilökohtaisesti. Ihmisten paha mieli ei ole suunnattu minuun vaan johonkin muuhun, yhteiskuntaan, omaan oloon, ihan mihin tahansa. Tavallaan toivoisin, että itsekin pystyisin soittamaan johonkin sattuman kaupalla valitsemaani paikkaan ja haukkumaan puoli tuntia puhelimeen vastannutta. Ehkä se helpottaisi joitakin pahan mielen hetkiä.

Ammatillinen minä pystyy ottamaan vastaan kiukun, surun, ilon, ahdistuksen, ärsytyksen. Tietenkin jossain kohdassa raja tulee vastaan, mutta siinä vaiheessa voinkin ammatillisessa maailmassa pyytää jonkun muun tilanteeseen. Kotimaailmassa pitäisi kai pystyä samaan, mutta se onkin sitten vaikeampaa. Harjoitus tekee mestarin.